Markus Leikola: Suomi, suuri satavuotias

Hyvää satavuotisjuhlavuotta, sillä aivan kohta se starttaa – nimittäin saamelaisten satavuotisjuhlavuosi. Helmikuussa 2017 tulee täyteen sata vuotta saamelaisten kansallispäivän viettämistä.
Vaikka Suomessa on vain yksi virallisesti autonominen alue, Ahvenanmaa, pohjoisimmassa Lapissa on paljon samanlaisia piirteitä. Etäisyydet minne hyvänsä, erityisesti hallintokeskuksiin, ovat pitkät. Ivalolaiset eivät paljon Rovaniemeä Lappina pidä.

Utsjoen Nuorgamista, Suomen pohjoisimmasta kolkasta, on maakunnan pääkaupunkiin puolen tuhatta kilometriä, autolla kuusi tuntia. Helsingistä köröttelee samassa ajassa Pohjois-Pohjanmaalle.
Utsjoki oli vielä muutama vuosi sitten Suomen ainoa saamelaisenemmistöinen kunta. Nyt suomenkielisiä on 50 prosenttia ja saamea puhuu äidinkielenään 45 prosenttia. Utsjoen seurakunta päätti viime viikolla esittää seurakunnan liittämistä Inariin, koska Karigasniemen kappelin rakentamisen jälkeen seurakunnan kassa oli tyhjä eikä Kirkkohallitus Helsingissä myöntynyt ylimääräisiin avustuksiin. Utsjoen seurakunnan asioista päätetään jatkossa toistasataa kilometriä etelämpänä selvästi suomalaisenemmistöisissä toimielimissä.

Tätä on Saamenmaa ja Suomenmaa tänään: epätoivoista kamppailua koko maan pitämisestä asuttuna, perinteisten elinkeinojen rakennemuutosta, kielen, väestön ja kulttuurin voimatasapainojen muutoksia. Porotilalliset, jotka paisuttavat tokkansa koon yli luonnon kantokyvyn toimivat täsmälleen samalla tavoin kuin ruotsinlauttojen henkilökunta, jotka sinnittelevät työpaikoissaan hyvin lobatun valtiontuen turvin – Suomen suurimman yritystuen kuittasi 2015 nimittäin Viking Line, 50 miljoonaa euroa.
Kehä Kolmosen sisäpuolella ongelmat ovat toisenlaisia: helsinkiläiset ja espoolaiset tuskailevat miljardiluokan Länsimetron valmistumista voidakseen säästää työmatkoistaan joitakin minuutteja. Mutta kun nämä minuutit kerrotaan sadoillatuhansilla ihmisillä, se heiluttaa kansantaloutta enemmän kuin sadan kilometrin matkan piteneminen valtakunnan toisessa ääressä.
Itsenäisen Suomen ensimmäiset sata vuotta ovat olleet paitsi itsenäisen valtion, myös varsin itsenäisten kuntien juhlaa. Seuraavat sata vuotta eivät voi olla samanlaiset, päinvastoin: jotta alueet, pitäjät, kylät, elinkeinot ja maakunnat voivat säilyttää identiteettinsä ja erilaisuutensa, ne tarvitsevat toinen toisiaan toistensa tueksi, niin rahallisesti kuin henkisestikin.

Sote-uudistus on vasta alkua, jota pitäisi seurata kunnallisen itsehallinnon remontti. Muutaman tuhannen ihmisen ja puolen miljoonan asukkaan yhteisöt eivät voi hallita alueitaan samoilla pelisäännöillä – ja lopputuloksin, joita joudutaan sovittamaan yhteen. Laajemmat hallinnolliset yksiköt ovat myös läpinäkyvyyden ja demokratian turva. Kuka muistaakaan vielä, millaisia hyvä-veli-suhmurointeja kunnalliset hankinnat olivat, ennen kuin EU:n myötä niitä jouduttiin kilpailuttamaan?
Mitä enemmän maailma monimutkaistuu, sitä enemmän on sovitettava muutakin kuin metroasemat toimimaan yhteen. Seuraavan vuosisadan yhteenpuhaltamisen hengen on noustava kansalaisten vapaaehtoisesta halusta. Alamaisiksi meistä ei enää ole. Kun Neuvostoliitolla ei voi suomalaisia enää pelotella, pelko muukalaisista ei voi ohjata meitä käpertymään koloihimme. Rohkeus hakea uutta tuo työpaikat, ei menneeseen tarrautuminen.
Olkoon itsenäisyyden juhlavuoden käsi, ojennettu toisillemme ja kaikille muillekin, rohkeuden ja rehtiyden käsi eikä kirvestä nyrkkiin puristava käsi. Siis iso käsi satavuotiaalle Suomelle! ●