Markus Leikola: Yksivuotias hallitus kokeilee rajojaan

Eivät hallitukset ja ihmislapset loppujen lopuksi kovin paljon poikkea toisistaan. Yhden vuoden ikään mennessä opitaan, missä oma itse loppuu ja muu maailma alkaa, ja yksivuotissyntymäpäivän paikkeilla molemmat kokeilevat rajojaan olan takaa.

Juha Sipilän hallituksen ensimmäistä vuotta ovat hallinneet kolmenlaiset asiat, kussakin ryhmässä yksi asiakokonaisuus yli muiden: reagointi ulkomaailmaan (pakolaiskriisi), perinnöksi saadut isot kotimaiset projektit (sote-uudistus) ja itse julistetut kunnianhimoiset projektit (yhteiskuntasopimus).

Molemmat tällä vuosikymmenellä vaalien jälkeen muodostetut hallitukset ovat syntyneet vaikeiden tähtien alla: aiempien vuosikymmenien kaavaa hallituspohjan löytämiseksi ei ole ollut käytettävissä, vaan perusratkaisut on pitänyt etsiä uudesta voimatasapainosta. Perinteisten ”Kaksi suurta kolmesta” -hallituskuvion sijaan Jyrki Katainen sai tasapainotella kuuden koplan kanssa, ja Sipilällä on kolmen yhtä vahvan puoluejohtajan sisäpiiri.
Perusteluiksi olemassaololleen molemmat rakensivat kunnianhimoiset hallitusohjelmat jättämättä lainkaan tilaa reagoida ulkoapäin tuleviin kriiseihin.
Kun Kreikan kriisi söi kaiken Kataisen hallituksen ajan, ja pakolaiskriisi Sipilän ministereitä, omien tavoitteiden ajaminen on jäänyt vähemmälle. Näiden kahden kriisin hoitamisessa on kuitenkin iso ero: eurokriisissä pääraja kulki opposition ja hallituksen välillä, pakolaiskriisissä sama raja – persut vastaan muut – on kulkenut hallituksen sisällä. Tämä sai perussuomalaiset käynnistämään vahingossa lähes hallituskriisin vain muutama kuukausi hallituksen aloittamisen jälkeen. Vasta Timo Soinin jyrähtely omilleen ja irvailu muille piti hallituksen koossa.

Nyt vuosipäivän aikoihin osat ovat vaihtuneet: kokoomuksen yllättäen valloilleen päässyt puheenjohtajakamppailu häiritsee hallitustyötä kohtuuttomasti, sanovat muiden hallituspuolueiden lähteet. Veronalennuksia ropisee Stubbin kirstusta, ja päivähoidon kiristäminen vedetään takaisin. Yleensä tällaista tapahtuu eduskuntavaalien edellä, mutta nyt puheenjohtajavaalin alttarille menee niin hallitusohjelma kuin säästötavoitteetkin.
Selkoa ei ota siitä, olisiko Petteri Orpo valtionvarainministerinä löysännyt hanaa saman verran, vai enemmän?
Sotesta ei vielä osaa sanoa juuta tai jaata, koska hallitusohjelman mukaan ensin piti toteuttaa rahoituksen keskittäminen, ja sitten valinnanvapaus. Nyt kukaan ei tiedä, paljonko valinnanvapaus tulee maksamaan, kun rahat ovat vielä hajallaan: mikä euro Kelalle, mikä valtiolle ja mikä maakunnille, joita ei edes ole olemassa? Viime kädessä kokoomuslainen valtionvarainministeri joutuu rahoittamaan kokoomuslaisten riemuvoiton.

Entä kilpailukykysopimus? Se lähti liikkeelle hallituksen olemassaoloa perustelevana jättiprojektina. Tarkoitus oli rakentaa negatiivinen tupo eli siirtää työntekijöiden kukkarosta rahaa työnantajille valtion vero- ja budjettipolitiikan tuella. Piiloagendana oli vähentää työmarkkinajärjestöjen valtaa. Ensimmäinen onnistui, jälkimmäinen ei – osin siksi, että pakkolaeilla uhkailtiin väärään aikaan ja huonolla valmistelulla. Vaikka sopimus ei kohenna kuin Suomen hintakilpailukykyä, laatu ja tuotteet tarvitaan myös. Tältä osin tavoite on valtaosin saavutettu.
Yksivuotiaamme on oppinut seisomaan, mutta ensi askelilla ei vielä pitkälle pötkitä. Hallitus on opetellut kohtaamaan pettymyksensä ja näkemään muun maailman rajat selvemmin, kuten kuka hyvänsä yksivuotias. Onnea syntymäpäivään, sillä onnea tarvitaan!