Naarmu nenässä
On marraskuinen tiistai-ilta. Olen viemässä kasseja autoon, kun maa putoaa äkkiä alta. Kompastun ulkoportaiden yläpäässä ja lennän kasvoilleni viiden portaan yli alimmalle kiviportaalle. Kassien sisällöt sinkoilevat pitkin pihaa.
Iskun jälkeiset hetket ovat sekavat. Paljon verta, päälle hyppiviä koiria, kauhistunut lapsi ovella. Nypin peilin edessä silmälaseista irronneita lasinsirpaleita kasvoista, katselen ruhjeita, kuuntelen itseäni: onko mitään tosi pahasti rikki? Otsaan nouseva kuhmu on omenan kokoinen, keskellä naamaa haava, huuli turpoaa kolminkertaiseksi, poskipää ja leuka ovat auki.
Olen sen verran sekopäinen, että mies vie lopulta sairaalan päivystykseen. Odotusaulassa antavat sideharsoa, jota painan kasvoille. Niska alkaa jäykistyä, pään kannatteleminen sattua. Päälle iskee jälkitärinä, että siinähän olisi myös voinut kuolla/hampaat katketa/kallo murtua/niska mennä poikki.
Sinä iltana päivystysvuorossa on vanhempi naiskirurgi, hapan kuin kitkerin sitruuna. Nainen vilkaisee kasvojani ja tiuskaisee hoitajalle, että pese tuo naama. Kun yritän kertoa mitä tapahtui, lääkäri vilkaisee ovensuussa seisovaa aviomiestäni ja ärähtää takaisin, että joo joo. Luuleeko maailman kilteintä miestä naistenhakkaajaksi? Ei tarkemmin tutki, ei kysele eikä etenkään kuuntele. Käskee vain hoitajaa laittamaan kasvoihini laastarin ja lähtee.
Pyydän hoitajalta seuraavaksi päiväksi sairausloman, koska en kehtaa mennä niin murjottuna heti aamusta töihin. Kun hoitaja palaa takaisin, lääkärin kirjoittamassa sairauslomalapussa lukee diagnoosin kohdalla ylimielisesti: ”Naarmu nenässä.”
Seuraava viikko menee jo itkuksi. Pää ei enää käänny, käsi ei nouse. Pomo käskee lääkäriin, joka kertoo, että tuollaisessa lennossa pää tekee saman liikkeen kuin nopea ruoskanisku. Vamma on tyypillinen auto-onnettomuuksissa. Saan toipumisloman, vahvat kipulääkkeet sekä kaulatuen, joka vihdoinkin auttaa kivuissa.
Haava repsottaa nenänjuuressa, kulmakarvojen välissä. Lääkäri leikkaa sitä siistimmäksi ja laittaa tikit, kuusi päivää onnettomuuden jälkeen.
Vuosi onnettomuuden jälkeen ruoskaniskusta ei ole jäljellä mitään kipua, mutta ”naarmu nenässä” on pahempi kuin koskaan. Arpi on alkanut aueta ja silmälasit hankaavat sitä rikki koko ajan. Olen naarmuni suhteen kohtuullisen kitkerä: jos lääkäri olisi laittanut tikit heti, tässä ei nyt odoteltaisi jotain arpihoitosarjaa, missä ravaaminen tulee viemään aikaa, rahaa ja tiedä edes siitä lopputuloksesta.
Ylimielisyys, yliolkaisuus, valvottu vuorokausi, huono päivä, pitkä päivystysvuoro, nälkä, riita jonkun kanssa. Mikä lienee oli lääkärillä ongelma? ”Valita”, kaikki alkoivat myöhemmin hokea, mutta mitä se olisi auttanut? Tikit olisi pitänyt saada sinä iltana eikä sähköpostien lähetteleminen jälkikäteen olisi tässä naamassa muuttanut mitään.
Eniten yllätti se, kuinka huonosti osaa pitää puoliaan. Joku toinen olisi ehkä kutsututtanut lääkärin takaisin ja kysynyt, voisiko tämä tutkia niskan ja pään, antaa kipulääkkeitä – ja tämä haava, kai sille nyt jotain pitäisi tehdä. Mutta sitä vaan hiljaa nieli. Hämmentyneenä, kiltti ihminen kun olen.
Jos kyseessä olisi ollut lapseni, olisiko sairaala hukkunut raivostuneisiin sähköposteihin? Olisinko vaatinut päitä vadeille, marssinut lääkärin perään ja hakenut tämän takaisin antamaan lapselleni parempaa hoitoa? Vai olisinko sittenkin vienyt lapseni vähin äänin seuraavana päivänä toiselle lääkärille ja päättänyt tästä lähtien välttää kyseisen sairaalan päivystyspolia niin paljon kuin mahdollista?
Olen ihmetellyt, miksi lääkärin hommiin pyrkivillä ei ole tarkkaa psykologista testiä. Sairaanhoitajaksi pyrkivillä kun on.
Ei ole mitään kammottavampaa, kuin hätääntynyt potilas riivinraudan käsissä.
Olen rintasyövän läpikäynyt nainen, joka 1-v kontrollissa törmäsi tällaiseen happamaan lääkäriin. Kuvat oli otettu ja tiesin, että lääkäri katsoo ne ennen ultraamista. Kun hän astui huoneeseen täysin ilmeettömänä, hädin tuskin nimensä sanovana olin varma, että kuvissa on ollut jotain ylimääräistä. Sanaakaan sanomatta hän ultrasi, sanoi puhtaalta näyttää ja poistui huoneesta. Kyseessä oli nuori naislääkäri, joten oletin ymmärtämystä löytyvän.
Olisi pitänyt laittaa palautetta, mutta näissä tilanteissa jännitys ja pelko on niin suuri, että ei kykene ajattelemaan selkeästi.
Tämän vuoden kontrolli meni aivan toisenlaisissa tunnelmissa. Vanhemman naislääkärin kysyessä miten on mennyt,sanoin itkukurkussa, että itsellä hyvin, mutta muuten elämän tilanne on sellainen, että yhtään ylimääräistä taakkaa en haluaisi harteilleni. Hän kertoi heti, että kuvat olivat hyvät, jutteli rauhoittavasti koko ultran ajan ja sanoi kaiken olevan hyvin. Sanoi myös, että ihminen ei koskaan totu näihin tilanteisiin, aina pelottaa yhtä kovin.