Naisten ja miesten pelot

Yritän ymmärtää, mistä tämä yhtäkkinen huoli Suomen naisten ja tyttöjen koskemattomuudesta. Maassa, jonka koulujen pihoilla huoritellaan, julkisilla paikoilla kähmitään ja 2000-luvun nuorten naisten kasvatukseen kuuluu opetella välttelemään paikkoja, pukeutumisia, humalaisia: ennakoimattomia kohtaamisia miesten kanssa. Maassa, jonka tasa-arvo on viety muodollisiin rakenteisiin, mutta jossa pelko jakautuu epätasaisesti kansalaisten kesken sen mukaan, mitkä kromosomit kukin on sattunut saamaan.
Toisella sukupuolella on toinen pelko. Tässä ajassa näkyy yhä myös miesten pelko, kollektiivisena: myytti kotien ja isänmaan puolustamisesta tietyllä, yksiniittisellä tavalla, vaikkei perivihollista vastaan, mutta siten ettei voi koskaan olla aivan varma, josko jo joutaisi rauhan töihin.

Talvisodan ihme ei ollut vain sisällissodan repimän kansan miesosan hitsautuminen yhdeksi rintamaksi itärajalle. Samalla kansa jaettiin kahteen osaan: naiset pitämään huolta kotirintamasta, pyörittämään koko siviiliyhteiskuntaa niin ohuen mieskerroksen tueksi kuin mahdollista. Sodat ovat olleet aina naisten oikeuksien ja mahdollisuuksien esiinmarsseja. Niin meilläkin.
Maailmansotamme oli eurooppalaiseksi poikkeuksellinen siten, että taistelut käytiin kaukana kotirintamalta. Joitakin ilmapommituksia lukuun ottamatta kauhut jäivät miesten kärsittäviksi. Rintama ei koskaan ylettynyt suurimpaan osaan Suomea, jossa naisilla oli muuhun Eurooppaan verrattuna turvallinen elämä. Ei tarvinnut pelätä: ei kuolemaa, ei raiskauksia, ei väkivaltaa.
Miehet palasivat kotiin, perustivat perheitä ja olivat kumman hiljaisia. Saman sukupolven miehillä ja naisilla ei olisi voinut olla erilaisemmat kokemukset takanaan. Tuhansien mieshenkien hinnalla armeija oli varjellut sotaa ulottumasta koteihin. Monet miehet kokivat yhteisen naisten puolustamisen sodan jälkeenkin kunnia-asiaksi: aseveljien leskille kerättiin avustuksia ja orpoja autettiin. Yhteiskunta piti yhtä, miehet yhä naisista. Aivan upeaa!

Vaikka naiset olivat samaan aikaan lunastaneet yhä enemmän valtaa päättää elämästään, arjessa ja yhteiskunnassa, tämä perintö elää Suomessa sitkeästi. Se on toista juurta kuin joissakin kulttuureissa irvokkaasti kunniamurhiksi kutsuttavat väkivaltaiset miesten tavat kokea häpeää – ja kyvyttömyyttä käsitellä tunteitaan.
Tämän päivän avoimessa, kansainvälisessä maailmassa suomalaisten miesten perintö johtaa kuitenkin Suomessa kummallisiin ja naisia halventaviin seurauksiin ilman että monet miehet kykenevät aidosti käsittämään miksi. Viha purskahtaa kollektiivisena, kun toisrotuinen koskee Suomen naiseen. Kuitenkin Suomessa raiskataan jatkuvasti 15 000 naista ja tyttöä vuosittain, ja kuten muuallakin maailmassa, näistä vain pieni osa päätyy rikosilmoitukseen ja vielä pienempi oikeuteen.

Kyse ei ole siitä, mikä on ihmisyksilön todennäköisyys olla raiskaaja. Se on minulla ja kaikilla kanssaveljilläni jotakin nollan ja ykkösen väliltä: ei mahdotonta, vaan ei väistämätöntäkään. Mahdollisuus pahaan asuu kaikissa.
Kysymys on siitä, mikä on naisen todennäköisyys joutua seksuaalisen kanssakäymisen piiriin vastoin tahtoaan. Niin kauan kuin naiset tietävät kokemuksesta, että todennäköisyys on liian iso, on olemassa naisten omaa pelkoa. Siihen pelkoon ei ole tarvittu ulkomaalaisia. Kaikkien peloista päästään vasta kun miesten pelot tyyntyvät, hysterian lietsonta lopetetaan ja kulttuurimme muuttuu. Minusta siinä olisi hieno tavoite itsenäisyyden satavuotispäivälle: itsenäisten, pelotta elävien kansalaisten Suomi.