Nyt taistellaan mielikuvista

On kuin Suomi olisi kaksi aivan eri valtiota: yksi, joka on mässyttänyt itsensä läskiksi ja tarvitsee rehtorin karttakepistä sormille oppiakseen takaisin tavoille – ja sitten toinen, joka kylmien numerojen valossa voi ihan kohtuullisen hyvin.
Pääministeri Juha Sipilän tv-puheessa nähtiin ensimmäinen Suomi. Talouskasvu on Euroopan alhaisinta, työttömyyden kasvu nopeinta ja velkaantumisvauhti nopeampaa kuin EU:ssa keskimäärin. Sangen synkkää.
Sitten pääministeri veti henkeä ja katsoi meihin: ”Uudistamme työmarkkinoita, koska vain sillä tavalla voimme päästä takaisin kilpailijamaidemme Saksan, Ruotsin ja Tanskan rinnalle kansainvälisillä markkinoilla”.

Numeroita raaputtamalla löytyy toinen Suomi: teollisuustyön tuntihinta on jo laskenut alle Saksan ja Ruotsin tason. Julkisen talouden varat ovat selvästi velkoja suuremmat, ja velkojen korkoihin menee tänä vuonna miljardikaupalla vähemmän rahaa kuin viime vuonna. Miten ero näiden kahden Suomen välillä on selitettävissä?
Meillä on juututtu insinööriajatteluun, jonka mukaan vain teollisuustuotteiden vienti on komeaa. Vanha ei vedä näilläkään työn hinnoilla. Vientiteollisuuden kärkihankkeet, kuten UPM:n biodieseltehdas Lappeenrannassa, takkuilevat yhä. Sen oli määrä aloittaa kaupallinen tuotanto vuoden alussa, mutta kukaan ei uskalla ennustaa, milloin uuden sukupolven vientituotetta pulppuaa markkinoille.
Ruotsi, Norja ja Tanska sen sijaan vievät palveluja miljardikaupalla enemmän kuin Suomi. Sen takia niiden talous kehrää ja niillä on varaa ottaa julkista velkaa osapuilleen saman verran kuin meilläkin. Palveluviennin kehittämiseen pitäisi satsata eikä leikata tutkimuksesta tuhansia työpaikkoja kortistoon.

Mutta milloin olette nähneet ministerien rientävän huolestumaan hotellien, mainostoimistojen tai yliopistojen yt-neuvotteluista? Ei, meillä tuijotetaan tiukasti peräpeiliin ja haikaillaan savupiippuja takaisin. Menneisyyden mielikuvilla ei Suomi nouse.
Eikä varsinkaan työnantajapalatsissa kehitetyllä visiolla, että revitään hoitajien, poliisien ja kaupan kassojen vuorolisiä valtakunnan vetoavuksi. Koko ajatuksen myyminenkin oli poikkeuksellista: demokraattisen hyvinvointivaltion päämies itse nimittää ehdotuksiaan epäoikeudenmukaisiksi. Yleensä tällaista pidettäisiin poliittisena itsemurhana. Mutta Sipilän ilmoitus, että hän peruu epäoikeudenmukaisuudet, jos joku esittää jotakin muuta, on jo kovaa ja härskiä peliä.
Politiikan tehtävä on nimittäin taklata ongelmat oikeudenmukaisesti. Siitä riippuu kansalaisten luottamus järjestelmään. Valtakirja hallitsemiseen ei tule vain vaaleista, vaan ihmisten luottamus siihen, että systeemi on reilu, tarvitsee lunastaa jokaikinen päivä, arkena ja pyhänä.
Sipilä on selittänyt, että laki ei anna puuttua lomarahoihin. Hallitus aikoo kuitenkin muuttaa lakia niin, että työmarkkinajärjestöiltä viedään sopimusvapaus sunnuntai- ja ylityölisistä. Jos pääministeri olisi rehellinen, hän myöntäisi, että samalla tavalla lomarahoille voitaisiin säätää katto tai kieltää niistä sopiminen – muuttamalla lakia.

Koko ajatus siitä, että hallitus toivoo jonkun tulevan pelastamaan, ettei se joutuisi heittäytymään epäoikeudenmukaiseksi, on raukkamaista uhriutumista. Se on silmänkääntötemppu, joka jättää jälkensä Sipilän maineeseen uudenlaisena keskustapoliitikkona, joka tuli pelin politiikan ulkopuolelta. Nopeasti on vanhat tavat opittu.
Tää ei ole viimeinen taisto, vaan ensimmäinen, ja edessä on synkkä ja myrskyinen yö. ●

Markus Leikola