Pääkirjoitus: Kenestä vain voi tulla köyhä

Eväiden seasta saattoi pelmahtaa russakoita pulpetinkannelle. Niitä oli monessa talossa. Mukavan vikkeliä otuksia. Köyhemmillä lapsilla ei ollut edes eväitä. Mutta aina joku, jolla sattui olemaan, antoi omistaan. Syksyllä jokaisen oppilaan piti kerätä kaksi litraa puolukoita koulun keittäjälle. Sellaista oli sen ajan opintotuki. Ehkä parempaa kuin nykyinen. Jos tuon ajan rautavaaralaisten elintasoa arvioidaan omistetun kulutustavaran määrässä, niin kenelläkään ei ollut käytännössä mitään. Siis sellaista, joka menisi nykyajan kirpputorilla kaupaksi.

Jussi Kuosmanen osui tunnehermoon 15.7. Savon Sanomien kolumnissaan Köyhyyden hyytävä kosketus. Pontimen kirjoitukseen antoi Pelastusarmeijan kampanja, jossa presidentti Tarja Halonen oli pukeutunut köyhäksi. Viesti: elämä on sattumanvaraista ja kenestä vain voi tulla köyhä. Kampanja herätteli Suomea rekisteröimään tämän päivät köyhät lähellämme.

Mikä on seuraava askel? Tunnemmeko yhteistä vastuuta toisistamme ja toimimme kuten takavuosina?
Tämän päivän köyhyys on erilaista kuin sodanjälkeisen ajan köyhyys. Se on sitä, kun elinkustannukset karkaavat ulottumattomiin, kun pitkäaikaistyöttömyys on arkea. Hyvinvoivalle köyhyys ei liiku samalla kadulla eikä se pohdi tuontijuustojen vivahteita.

Köyhyys katselee opettavaa sormea ylhäältäpäin: ”Mitä kauempaa köyhää katsot, sitä laiskemmalta se näyttää”, tiivistää professori Juho Saari.

100-vuotiaalle Suomelle lupaus katsoa köyhyyttä silmiin ja poistaa se olisi isänmaallinen teko.