Pääkirjoitus: Kun mikään ei riitä
Journalismi ei ole kuollut, vaan se toteuttaa tehtäväänsä vallan vahtikoirana vahvempana kuin koskaan. Toimittajat ympäri maailmaa tutkivat nyt niin sanottuja Panaman papereita eli valtaisaa veroparatiisiaineistoa. Veroja välttelevistä päättäjistä, yrityksistä ja varakkaista julkkiksista on luvassa paljastuksia vielä pitkäksi aikaa.
Tiedon levittäminen on nykyisin salamannopeaa ja helppoa. Elämme aikaa, jolloin jokaisen tulisi ymmärtää, että lopulta kaikki paljastuu. Myös se, että joillekuille mikään ei riitä.
Verojen välttelyä edesauttava poliitikko on missä tahansa maassa yhteiskunnan painajainen. Jokainen veroparatiisiin livautettu euro on kansan yhteisestä kassasta pois ja rokottaa kaikkia niitä, jotka veroja yhteiseksi hyväksi maksavat.
Moni on jo ehättänyt huomauttamaan, ettei verosuunnittelu ole laitonta. Totta on, että laki ei velvoita suomalaisyrityksiä julkaisemaan listausta tytäryhtiöistään, ja suomalaisilla yhtiöillä on veroparatiiseissa tiettävästi satoja tytäryrityksiä. Onko se moraalista? Onko veroparatiisitileillä mitään muuta perustetta kuin omaisuuden piilottaminen ja verojen välttely? Onko bisneksessä sallittua kaikki, mikä ei ole kiellettyä?
Onko moraalilla väliä, kun tehdään tulosta? Minusta on. Asiakkaat äänestävät lompakollaan. Kun toimii oikein, voi käydä niin kuin eräälle ketsuppivalmistajalle, joka teki rasisminvastaisen mainoskampanjan. Moni ilmoitti julkisesti ostavansa jatkossa tuota tiettyä ketsuppia. Niin minäkin.
Journalismin voimin tosiaan muutetaan maailmaa: lisätään tietoa, päivitetään vanhentuneita tietoa, paljastetaan asioita kansalaisille jotta nämä voivat vaikuttaa, ottaa kantaa, valistua ja sivistyä. Journalismillä muutettaisiin halutetessa mihin tahansa asiaan liittyen nopeasti asenteita, uskomuksia ja käsityksiä.
Median voimasta ja mahdista huolimatta maatalousjournalismi on edelleen vielä tiukasti lapsenkengissä, vaikka vakavia moraalisia ja eettisiä ongelmia riittäisi puitavaksi. Syitä epäilläkseen ja ymmärtääkseen ei tarvitse olla mikään Sherloc. Ruokabisnes ei ole nappikauppaa.
Maatalousjournalismi, tietoisuus eläinten kognitiivisista kyvyistä, joista saadaan koko ajan uutta tietoa, tietous eläinten kasvatusolosuhteista ja kohtelusta tuotannossa, tai “epäkohdat” tuotannossa, saati teurastamoissa eivät yksittäistä tapauksista huolimatta näytä juuri kiinnostavan ns. virallista journalisimia.
Tietomme tuotantoeläinten tai turkiseläinten kohtelusta ja epäkohdista ovat aihealueita, joita mediassa ei käsitellä aktiivisesti ja ajantasaisesti. Pikemminkin vältellään aktiivisesti.
Tiedon vähyydestä, epäkohtien puutteesta tai asian yleisestä tärkeydestä ei voi olla kyse.
Tietouden, eettisen sivistyksen ja tuotantotalouteen liittyvien ongelmien myötä aihealueiden tärkeys ja kiinnostavuus nousevat esille eri näkökulmista: Ilmastonmuutos, maailman ruokapula ja hyvinvoinnin kasvun myötä lisääntyvät kansanterveydelliset terveysongelmat liittyvät hyvin selkeästi ja tutkitusti eläinperäisen ruoan tuotantoon ja syömiseen.
Yhtymäkohtia ja tarttumapintoja riittäisi. Näkökulmista ei olisi pulaa. Faktat puhuisivat puolestaan.
Aivan liian harvoin media tarttuu aihealueeseen, ja uutiskynnys ylittyy. Valitettavan usein tietojen hankkiminen ja päivittäminen on jätetty pitkälti vapaaehtoistoimijoiden varaan, minkä johdosta aihealuetta leimaavat hämmennys, auktoriteettien puutteen luoma epäusko, haluttomuus ottaa selvää ja perehtyä ja tarttua asioihin. Jäävuoren huipuksi kuvaajia syytetään sitten rikoksista, vaikka ilmiselvästi suuremmat epäkohdat ovat kaikkien nähtävillä. Eivät linssien takana. Näin tapahtui sikalakuvauksien aikana. Näin on käynyt jälleen teurastamokuvien ilmitullessa. Vallan vahtikoirille olisi näissä teemoissa iso ja rauhassa mellastava työmaa edessä.
Elina Lappalainen on todennut: “”Suomalainen maatalousjournalismi on hampaatonta”. Perustellusti voidaan kysyä, miksi näin on.