Pääkirjoitus: Minä myös

Varhaisimman ahdistelutapauksen muistan nuoruuteni Oulusta, kun joku tyyppi yritti raahata minut ranteista porttikonkiin. Pääsin livahtamaan lieron käsistä. Kovin usein en ole kohteeksi joutunut. Muutama epämiellyttävä muisto nousee muistin lokeroista miehistä, jotka ovat yliarvioineet oman vetovoimansa.

Tuorein häirintätapaus on viime keväältä. Isäntämies katsoi asiakseen kommentoida jotain rintamuksestani, kun jonotin käytävällä lentokoneen vessaan. Vaimo istui vieressä ja näytti yhtä aikaa sekä nololta että ahdistuneelta. Että sellainen parisuhde.
Kansanedustaja Teuvo Hakkarainen kommentoi somessa levinnyttä #MeToo-kampanjaa Seiskalle näin: ”Jos joutuu (seksuaalisen ahdistelun kohteeksi), niin mitä siitä välittämään. Eihän siitä jälkeä jää.”
Hakkarainen on väärässä. Seksuaalisesta ahdistelusta jää haava sieluun. Siitä jää pitkäksi aikaa ällötys ja likainen olo. Häirinnän muisto ei katoa mielestä koskaan.
Hakkarainen on itse lakien säätäjä, mutta puhuu silti lakia vastaan. Seksuaalinen ahdistelu on nimittäin lain mukaan rikos, josta voidaan tuomita sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi. Ei kansanedustaja rikoksia voi puolustaa.
On hyvä, että häirinnästä puhutaan. Avoimuus muuttaa asenteita. Pelkkä puhe ei kuitenkaan riitä. Seksuaalinen häirintä on asianomistajarikos. Uhrin tulisi tehdä tapauksesta rikosilmoitus.