Seuraavan Suur-Avun teemana on rakennemuutos, jonka myötä syrjäseutujen työpaikat, palvelut ja työikäiset asukkaat karkaavat kasvukeskuksiin. Piirretään 20 kilometriä leveä rantu Torniosta pitkin länsirannikkoa Helsingin kautta itärajalle – puolet Suomen työpaikoista ja 40 prosenttia väestöstä on siellä. Muu Suomi on siihen nähden pohjoiseen ja itään päin harventuva erämaa, toimittajamme Jorma Lehtola kirjoittaa ansiokkaassa artikkelissaan.
Marja Aarnipuro
Suomi asutettiin aikoinaan rannikolta sisämaahan päin. Nyt pikkuhiljaa palataan siihen tilaan, josta lähdettiin liikkeelle, aluetutkija Timo Aro sanoo. Keskittymistä kauhistellaan, mutta se on ajanhukkaa, sillä kehityksen suunta ei käänny. Maailma on tällainen. Ennusteiden mukaan 15 vuoden kuluttua kahdessa kunnassa kolmesta on vähemmän väkeä. Yli 75-vuotiaiden määrä kasvaa 66 prosenttia. Ainoa vaihtoehto on sopeutua. Kaikki eivät halua eivätkä voi muuttaa kasvukeskuksiin, eikä heidän tarvitsekaan. Ihmisellä on oikeus valita asuinpaikkansa. On kuitenkin turha kuvitella, että palaisimme aikaan, jolloin joka kylässä oli kauppa, posti, koulu, pankki ja terveyskeskus. Poliitikkojen tehtävä on keksiä keinot, joilla peruspalvelut turvataan syrjäseutujen asukkaille.
On olemassa monia virkeitä kyliä, joissa asukkaat pistävät tuulemaan. Täällä punotaan parhaillaan isoja juttuja, Sorsakoskella asuva Kyösti Koponen, 86, paljastaa ja lähettää terveisiä kuntapoliitikoille. Asukkaat toimivat, mutta tukea tarvitaan.
Tulisi uni jota kehtaisi seurata, kirjoittaa Tommi Liimatta romaanissaan Muovikorvo.
Unet ovat tosiaankin välillä niin mielisairaita, ettei niistä voi puhua edes parhaalle ystävälleen. Jotkut taas ovat tuttuja monille.
Näen usein ahdistavaa unta, jossa olen taas ylioppilaskirjoituksissa. En ole lukenut tarpeeksi ja istun kauhuissani kysymysten äärellä. Siinä vaiheessa kun olen tekemässä täysin mahdottomia matematiikan tehtäviä, yleensä herään.
Olen kuullut, että jos näkee toistuvasti unta samasta tilanteesta, se liittyy johonkin selvittämättömään asiaan. Minun lukioajassani on siis jotain selvittämätöntä. Mutta eikö kaikissa ajoissa ole?
Anna-Leena Härkönen
Kun tapasin ensimmäisen kerran kirjailijakollegani Anita Konkan, keksin mielestäni loistavan keskustelunaiheen. Tiesin hänen olevan erittäin kiinnostunut unista ja kerroin hänelle tuon ylioppilaskirjoitusunen toistumisen.
– Mitä luulet unen tarkoittavan? kysyin.
– En tiedä, Konkka vastasi.
Se keskustelu loppui siihen.
Kerran näin unta, jossa voitin euroviisut kappaleella Haltin häät.
Mikä musertava pettymys, kun heräsin ja käsitin, ettei mitään voittoa oikeasti ollut. Eihän koko kappale ole edes euroviisuehdokas.
Unet myös viestivät yllättäviä asioita. Eräs terapeutti kertoi kerran, että jos joku yrittää unessa tappaa sinut, tosiasiassa sinä haluaisit tappaa hänet.
Sekin on ylellisyyttä, että ylipäätään näkee unia. Niitten näkeminenhän tarkoittaa sitä, että nukkuu. Siitä taidosta on nykyään tullut tähtitiedettä.
Vanhemmiten unen tarve vähenee. Miksi vanhukset muuttuvat vuosi vuodelta virkeämmiksi, vaikka olisi vihdoin aikaa nukkua? Ruuhkavuosia elävät vanhemmat taas kituvat unen puutteesta. Epäreilua.
Usein pelkään jo nukkumaan mennessä, että uni ei tule. Sinänsä mukavasta asiasta tulee taakka. Joskus varustaudun lämpimillä sukilla, jotka kuulemma auttavat nukahtamaan. Myös ruisleivän tai muun hiilihydraattipitoisen syöminen voi auttaa.
Jos uni ei tule, voisi tietysti vaikka lukea sen sijaan että pyörii ahdistuneena lakanoissa. Aina se ei kuitenkaan onnistu. Vaikka mieli on virkeä, silmät ovat liian väsyneet lukemiseen. Minä noudatan tunnin sääntöä. Jos en nukahda tunnin sisällä, otan pillerin.
Taito nukkua on myös geeneissä. Katson joskus kateellisena, miten aasialaiset retkottavat lentokoneissa tajuttomina suut auki. He nukahtavat heti, kun kone nousee ilmaan. Jos tuo geeni olisi kaupan, ostaisin heti. Vaikka nukkuva ihminen näyttää usein naurettavalta, hänessä on aina myös jotain kaunista ja liikuttavaa. Nukkuva ihminen ei ole uhka kenellekään.
Nukun usein levottomasti. Höpötän mitä sylki suuhun tuo ja huudan kuin susilauma.
– Jumala ja Jeesus! karjaisin kerran aamuyöllä niin kovaa, että mies oli vähällä saada sydänhalvauksen.
Lisäksi kuulemma potkin.
– Heräätkö sä siihen vai ootko jo tottunu? kysyin kerran mieheltä.
– Ei lähisuhdeväkivaltaan koskaan totu, hän vastasi.
Kuorsaaminen lisääntyy iän myötä, ja se on naiselle kipupiste. Helvetillinen pärinä ei kuulosta miehen mielestä naiselliselta, vaikka olisi kuinka vastarakastunut.
Lapsena olin perheen virallinen unissakävelijä. Nykyään kävely on jäänyt. Kerran tosin havahduin siihen, että olin työntämässä rannekelloa pakastelokeroon.
