Monilla politiikkaan lähtevillä on unelma, yleensä hieman epämääräinen ja yhteiskunnallinen: edistää oikeudenmukaisuutta, ajaa vähäväkisten asiaa, pitää oman paikkakunnan puolta, tuoda syvällinen osaamisensa omalta erikoisalalta laajempaan käyttöön tai jopa ihan vain rakentaa parempaa maailmaa tuleville sukupolville.

 

Tällä käyttövoimalla ihmiset jaksavat politiikan ammattilaissarjassa, siinä jossa puukkoa tulee vihollisilta viikoittain ja omilta monta kertaa päivässä, jossa pitää velkarahalla ja arpaonnella lunastaa itselleen työpaikka neljäksi vuodeksi eteenpäin, uhrata yksityisyytensä, viikonloppunsa ja yöunensa milloin minkäkin asian marmattajalle, vihapuhujalle tai juuri sille tyypille, joka sanoo harkitsevansa ehdokkaan vaihtamista, jollei arvoisa herra / rouva / neiti poliitikko juuri tällä siunaaman hetkellä kuuntele mielensäpahoittajaa.

Sitten on ihmisiä, joiden unelma liittyy pelissä pärjäämiseen. Timo Soinin unelma on ollut näyttää, että Timo Soini pärjää ja populistisesta taktiikasta gradunsa tehnyt maisteri pystyy kiihdyttämään kaarteessa muiden valtiotieteen maisterien rinnalle ja ohi ilman suuren puolueen kantoaaltoa, omilla voimillaan. Ilman valmentajaa, opettelemalla teorian ja odottamalla, että aika on kypsä sen soveltamiseksi käytäntöön ja ilman, että kukaan syöttää lapaan. Vastaavat yksilösuoritukset ovat politiikassa harvinaisia, ja Suuriksi Yksinäisiksi profiloituvat poliitikotkin – kuten vaikkapa Mauno Koivisto – ovat olleet huolella organisoituneen joukkoliikkeen asemiinsa nostamia.
Ihminen kuitenkin muuttuu aikaa myöten ja niin muuttuvat ihmisen unelmatkin. Timo Soinin unelma on jo pitkään ollut ulkoministerin salkku ja sen jälkeen Lontoon suurlähettilään paikka. Ulkoministeriunelman toteutumiseksi oli välttämätöntä pitää puolue koossa, viedä se vaalivoittoon ja sitten vielä hallitukseen. Muita kynnyskysymyksiä kuin Soinin ulkoministeriys ei perussuomalaisilla juuri ollutkaan kevään 2015 hallitusneuvotteluissa.

Jäljellä on Iso-Britannia: olutkulttuurin ja hevoskisojen maa, sekä tietysti jalkapallon – Soinin suosikkijoukkuekin on jo pitkään ollut brittiläinen Millwall. Diplomatia on ehkä nähnyt parhaat päivänsä, mutta kulisseissa liikkuvan, vaikuttamaan pystyvän vaan ei velvoitetun toimihenkilön rooli, ilman ensimmäistäkään kampanjointia, seurustelua kristallikruunujen alla, sellainen maistuisi Soinille kaiken loskan ja rännän jälkeen.

Nykyinen lähettiläs Päivi Luostarinen on ollut vasta puolitoista vuotta Lontoossa. Luostarinen kuuluu UM:n ykkösketjuun ja Lontoo ykkösrivin paikkoihin. Näitä huippupaikkoja koskeva nimityskierros on juuri tehty, ja niinpä olisi äärimmäisen tökeröä siirtää Luostarinen nyt hanttihommiin poliitikon tieltä – vaikka sinänsä ulkoministeriöstä on ministerin raitahousut vaihdettu lähettilään sulkahattuun ennenkin, viimeksi Rkp:n Ole Norrback ja muutaman vuoden välivaiheen jälkeen kokoomuksen Pertti Salolainen ja Jari Vilén. Ja olisiko Brexit-myönteinen Soini sittenkään oikea ihminen edustamaan EU-Suomea kädenväännössä Britannian EU-eroehdoista?

Soinilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin toivoa, että Sampo Terho valitaan puheenjohtajaksi, jolloin perussuomalaiset pysyvät hallituksessa, ja toivoa, että hallituksen ministerinpaikkoja lisätään kolmella, jolloin Timo Soini pysyy ulkoministerinä – hallituskauden loppuun asti, jolloin Lontoon-pesti tulee kyseeseen. Uskokoon ken haluaa, että Soini ei panisi tikkua ristiin tämän vaihtoehdon toteutumisen eteen. ●