Läheiseni joutui sairaalaan. Pelotta­vien hetkien jälkeen hän alkoi toipua, joten hän sai siirron kuntoutukseen. Alkuhetket olivat kauheita. Sen lisäksi, että uusi osasto oli pääsairaalan viihtyisiin tiloihin verrattuna ankea, parin päivän päästä sieltä löytyi pöpö, jonka takia koko osasto oli laitettava eristykseen.

Eristys aiheutti joissain potilaissa ahdistusta, ja kun eristysviikko vaihtui toiseen, turhautuminen kasvoi. Koska huoneista ei saanut poistua, ainoa ajanviete oli tuijottaa telkkaria. Potilaat olivat kirjaimellisesti sänkyjensä vankeja. Osa ei välittänyt, sillä monet ovat niin huonokuntoisia, etteivät kykene itsenäisesti syömään, kääntymään saati käymään vessassa.
Liikkumaan kykenevät muistisairaat eivät ymmärtäneet eristyksen tarkoitusta. Kun hoitajat yrittivät palauttaa käytävillä haahuilevia vanhuksia huoneisiin, turhautuminen purkautui epäluulona, vihana ja jopa väkivaltana. Eräskin vanhus löi hoitajia sekä muita potilaita että näiden omaisia. Toisessa huoneessa oli kuulemma vielä pahempi tapaus, joka oli aggressiivinen ja lisäksi kaiveli omia ulosteitaan.
Ulkopuolisin silmin jotkut tuntuivat olevan hoidossa täysin väärässä paikassa, mutta nähtävästi kaupungilla ei muutakaan säilytyspaikkaa ole.
Pikkuhiljaa osasto, sen arki ja aikataulut, henkilökunta sekä monet potilaat alkoivat tulla tutuksi. Kun eristys loppui, ovet saivat taas olla auki. Parempikuntoiset pääsivät päiväsaliin syömään, juttelemaan, katsomaan televisiota. Viihtyvyys parani.

Pitkien viikkojen aikana olen alkanut suunnattomasti ihailla hoitajia, niitä napakoita naisia (ja muutamaa nuorta miestä), jotka ratkovat rauhallisesti kriisin toisensa jälkeen. Tilanteet tapahtuvat päällekkäin: kun yhdessä huoneessa pappa on valunut sängyn jalkopäähän, toisessa huoneessa potilas on kiskonut tippaletkut irti.
Kaiken keskellä naispotilas vaeltelee jälleen käytävällä ilkialasti pelkässä vaipassa ja päivähuoneessa potilas on juuttunut pyörätuolissaan nurkkaan television ja pöydän väliin. Yksi huutaa kipujaan, toinen huutaa muuten vaan. Kolmas huutaa huutajille, kun ei saa rauhassa nukkua.
Hoitajilla on silmät selässäkin, salamannopeat refleksit, maailman vahvimmat käsivarsilihakset ja pinna, joka ei tunnu katkeavan missään tilanteessa. Heistä löytyy lämpöä, aitoa huolestumista ja huolenpitoa niissäkin tilanteissa, joissa normi-ihminen rähjäisi jo turhautumistaan. Sen lisäksi, että he hoitavat potilaita, he psyykkaavat myös omaisia.
Työpäivän aikana hoitajat joutuvat tekemisiin kaikkien mahdollisten eritteiden kanssa. Heitä saatetaan lyödä, purra tai potkia. Heitä haukutaan, heille haistatellaan. Päivät pitkät he nostelevat, kääntelevät, tukevat, kannattelevat ja siirtävät painavia, velttoja ja hataria ihmisiä.
Vanhusten hoito on kuin taaperoiden hoitoa. Hoitajat syöttävät, vaihtavat vaippoja, opettavat kävelemään ja katsovat perään, ettei mitään pahaa tapahdu. Syöksyvät huoneiden poikki estämään onnettomuuksia, paijaavat ja maanittelevat.

Olen joutunut myös näkemään, kuinka hoitajat joutuvat maalitauluiksi, jos omaisella on valittamista. Kun käytävällä räyhäävä omainen on marssinut seuraamuksilla uhaten osastolta ulos, hoitajat jatkavat sitä, mitä ovat koko ajan tehneetkin: hoitaneet räyhääjän omaista tai läheistä 24/7.
Mummoa tai pappaa on syötetty, juotettu, lääkitty, puettu, riisuttu, pesty ja käännetty. Tältä on vaihdettu vaipat ja pidetty joskus kädestäkin, ajettu parta tai kammattu hiukset.
Harvemmin tulee kuulemma kiitosta.