Jenkkiprofessori Mark Yoffe Liberman tutki kahden presidenttikandidaatin puhetapaa. Oli Jeb Bush, kaksi presidenttiä tuottaneen mahtisuvun edustaja, jonka tien Valkoiseen taloon piti olla taaloilla katettu. Oli Donald Trump, älykäs rakennuttajamiljardööri, joka on luonut itsestään, tukastaan ja loukkauksia suoltavasta hahmostaan viihdebrändin. Kävi ilmi, että Bush käytti kampanjapuheissaan suuria sanoja, kuten strategia, hallinto, presidentti ja amerikkalainen. Yleisin sana Bushilla oli artikkelisana the. Trumpin listalla ykkönen oli minä, neljänneksi suosituin oli Trump, jota seurasivat monet tunteilla jo latautuneet termit, kuten erittäin, Kiina, minua, raha ja Meksiko.
Samuli Isola
Toinen tutkimus osoitti, että Trumpin kampanjapuhekieli on kieliopilliselta anniltaan 11-vuotiaan jenkin tasolla, sanavarastoltaan 13-vuotiaan tasoa. On turha toistaa, että häviöputkessa edennyt Bush jätti esivaalit kesken ja voittoisa Trump kulkee kohti republikaanien presidenttiehdokkuutta. Miksi näin – syitä on monia, mutta Trump on löytänyt kultasuonen: jankuttavalla, viihdyttävällä, ennakkoluulot faktoiksi pukevalla mölypuheellaan hän on raivannut tien läpi äänestäjän panssarin tämän tunteisiin ja sydämeen. Messias huutaa, mitä miljoonat sydämet tahtovat kuulla. Trumpin slogan on osuva: ”Tehdään Amerikasta jälleen suuri!” Suomessa populisti juo jo ministerikahveja. Odottaako vuoroaan jossain Suomen Trump, äänekäs kaikkitietäjä, joka osaa kääntää pelin suunnan ja huutaa suoraan unohdetun kansan sydämiin?
Kesä 2012. Istun kotonani Espoossa. Jänskättää, sillä puolisoni on viimeisillään raskaana ja laskettu aika on jo ohitettu. Olen kirjoittanut alkukesästä EVAlle talouspamfletin. Puhelin soi. Siellä on Hesarin toimittaja, joka haluaa tehdä pamfletista jutun sunnuntai-Hesariin.
Tuomas Enbuske
Duuniini kuuluu antaa aiheesta haastatteluja, mutta koetan vastustella, vedoten perhetilanteeseen. Lopulta sanon, että jos pystyt tulemaan tänne Espooseen, kun en tiedä, milloin lähtö sairaalaan tulee. Toimittaja suostuu. Sanon vain yhden ehdon, ei puhuta mitään kodistani tai perheestäni, sillä haluan suojella yksityisyyttäni. Toimittaja suostuu tähän.
Seuraavana päivänä blokkaan toimittajan mukaani kaupungista, koska satun olemaan siellä päin. Hän on tyypillinen lehtitoimittaja. Varpaisiinsa tuijotteleva jännittäjä, jonka ääni värisee ja haastattelun aikana hän kysyy yllättävän helppoja kysymyksiä. Yleensä lehtitoimittajat ovat tavattaessa nörttejä ja konfliktikammoisia ja kirjoittavat itsensä koviksiksi jälkikäteen juttuun.
Juttu tulee tarkistettavaksi pian. Koska en ole ääliö, tiedän, että tyyppi aikoo käsitellä jutussaan talouspamflettiani kriittisesti. Sehän on hänen työnsä. Itse tekisin samoin. Luettuani olen ihmeissäni. Toimittaja ei olekaan löytänyt pamfletistani yhtään asiavirhettä. Ilmeisesti niitä ei ole, tai hänen talouspoliittinen osaamisensa ei riitä.
Hän rikkoo sopimuksemme siitä, ettei kodistani kirjoiteta. Juttu alkaa sillä, kuinka monta neliötä asunnossani on. (Hesarin toimittajalle mikä tahansa kaksiota suurempi on ökytalo). Sen jälkeen hän kertoo virheellisesti, kuinka ajelen bemarillani (kammottava porvariauto!) jalkakäytävillä. Mutta kun Söndiksen aukema on täytettävä, ja tyypin on säilytettävä kasvonsa kriittisenä journalistina. Siksi hän on päättänyt maalata henkilöni pahaksi porvariksi niin kliseisellä tavalla, että jopa Voima-lehden toimitusta hävettäisi.
Olen tottunut kovaankin duunini arvosteluun. Usein se on ollut aiheellista. Mutta nyt on kirjoitettu yksityisasioistani, vaikka muuta sovittiin. Olen muutenkin suojelufiiliksillä, koska toinen lapseni on juuri syntymässä. Tuntuu kuin olisi yhdytty väkisin hanuriin. Ilman liukuvoidetta. Soitan hänen esimiehelleen ja huudan. Kirjoittaja lupaa paniikissa, että alkuperäinen keskustelumme jutunteon ehdoista löytyy nauhalta. Pyydän saada nauhaa kuunneltavaksi, mutta se onkin mystisesti kadonnut, nopeammin kuin Axl Smithin kovalevy tyhjeni muutama viikko sitten.
Törmään jutun aiheuttamaan kliseiseen porvarikuvaan tasaisin väliajoin vuosia. Vielä pari viikkoa sitten taksikuski kyselee: ”Sinäkö se olet se, joka ajelee bemarilla jalkakäytävällä?” Silloin minulla keittää yli. Lähetän kännissä tyypille tekstarin, jossa kehotan häntä – anteeksi ranskani – ”imemään m*naa”. Hesarin tekemä huijaus olisi pitänyt vain viedä JSN:n käsittelyyn vuosia aiemmin, eikä mennä henkilökohtaisuuksiin.
Meillä toimittajilla on käytössämme iso vasara. Yksi henkilö voi mustamaalata jonkun maineen vuosiksi oksentamalla omat ennakkoluulonsa ja kutsumalla sitä journalismiksi. Onneksi tähän on olemassa ratkaisu. Poliisit joutuvat käyttämään työssään etälamauttimia ja pippurisuihketta. Tajutakseen, kuinka kamalalta etälamautin oikeasti tuntuu tai kuinka paljon pippurisuihke kirvelee, poliisi joutuu testaamaan näitä aseita itseensä.
Sama pitäisi tehdä toimittajille. Ennen uran alkua jokaisesta meistä julkaistaisiin kriittinen, henkilökohtaisuuksiin menevä henkilökuva Pohjoismaiden suurimman sanomalehden sunnuntaisivun aukeamalla. Joutuessaan maistamaan omaa pippurisuihkettaan toimittaja tajuaisi, että valta on myös vastuuta.
Journalisti-karikatyyri oli kyllä sinänsä osuva. Tuollaisiksi minäkin (rivi)toimittajat kuvittelen. Raulivirtaset, ritatainolat ja lokalaitiset ovat sitten erikseen. Heilläkin itsevarmuudesta voi tulla maneeri, joka peittää alleen kyynistymisen, leipääntymisen ja uteliaisuuden sammumisen.
Mihin tuo karikatyyri sopii aivan yhtä hyvin on taidekriitikko. Jos mahdollista, erilaiset kirjallisuus-, teatteri-, musiikki-, elokuva- ja kuvataidekriitikot ovat vielä enemmän koviksia vasta arvostelunsa viimeisen vedoksen mennessä painoon. He haukkuvat rutiininomaisesti teokset, jotka myöhemmin kuuluvat heidän yleissivistykseensä ja pubivisatietoisuuteensa, ja kehuvat taivaisiin teokset, joita eivät muista kahden vuoden kuluttua…
Mistä päästään kysymykseen, mistä journalismin kriisissä on kysymys. Sanotaan, että alustat ovat vieneet journalismin turmioon, kun kukaan ei enää halua maksaa siitä. Journalismilta on viety platformi alta. Mutta entä jos journalistit itse ovat vieneet alansa turmioon?
Mitäpä, jos heidän alalleen kaivattaisiin sopivalla tavalla vereviä tyyppejä sen sijaan, että siellä ovat ne (minun ja) Tuomas E:n hahmottelemat yhtä aikaa verettömät ja “verenhimoiset” tyypit?
Ihan hyvä teksti. Kieliopin kanssa vaan vielä paljon opittavaa (ne lauseenvastikkeiden pilkutukset!) ja mitä bemarilla ajeluun tulee, niin olethan sinä siitä saanut kritiikkiä naapureiltasikin, mihin vastasit kovin epäkohteliaasti, vaikka kritiikki oli aiheellinen.
Tässä tekstissä ei mainittu sanaa “empatia”, mikä sinun suustasi tai kynästäsi esiintuotuna on kovin irvokkaita tunteita herättävää, mutta sinällään symppistä, että yrität kyseisen käsitteen suuntaan jollakin tasolla pyrkiä.
Taha, if you live in the US and pay taxes, I just wanted to let you know that your tax money is contributing to what’s happening in Iraq and Afghanistan. So, you are responsible for the killing of your Muslim brethren by the shaitan US and the infidel Jews.
Hi! Boobs – gotta love em! Telling us the calorie count on a vodka and diet coke is even more pointless …! Have a look at the 3dfitkids.com website – lots of good video footage on there!
Thought we’d moved on from that fighting and fucking period.Obviously not everywhere.Zen the path of paradoxstill floats my boat. Top book.Communes all fail eventually we’re just not that good at them long term.No such thing as utopia. The minute you have defined one in words it’s shit. Then comes committee meetings. Later it closes down.Osho never belonged to a commune although he wasn’t against being an honoured guest in one.
Lolito, como dices en otro post tuyo…”El mundo es un pañuelo”. Estaba buscando info acerca de parapente y ahà estabas tú, con una magnÃfica historia de una gran experiencia… Tengo ganas de darme la voladita Saludes a Carlos y al ‘piojo’…***Lolo***Si, el mundo es un verdadero pañuelo. Ahora imagina cuando los extraterrestres nos visiten, entonces el universo será otro pañueloParapente, recomendadÃsimo.
