Petossyytösten siivittämät presidentinvaalit olivat kaksi viikkoa aiemmin jakaneet kansan kahtia, vaalit täpärästi hävinnyt herra astui pääministerin saappaisiin, Atlantin takaa kieltäydyttiin onnittelemasta uutta presidenttiä. Samalla hetkellä kansakunta pysähtyi kolmeksi viikoksi yleislakkoon, maitotuotteille viriteltiin luovutuslakko, sanomalehdet eivät ilmestyneet, elinkustannukset olivat kuukaudessa nousseet seitsemällä prosentilla, lakkomarssit ja vastatoimet keräsivät väkijoukkoja kaupunkeihin ja kyliin.
Samuli Isola
1956, tasan 60 vuotta sitten Suomessa elettiin kireissä tunnelmissa. Ajat olivat sellaiset, että omat ja ulkoa tuodut ristiriidat nousivat pintaan. Seurasi kymmenen vuoden kriisien aika, jonka aikana suomalaiset oppivat taas hakemaan yhdessä ratkaisuja. 70-luvulla muotisanaksi nousi yhteisymmärrystä korostava konsensus. Kauan konsensus-Suomen kulta-aikaa kestikin, kunnes sen todettiin estävän rakentavan kritiikin ja uudistumisen. Tuli nousukausi, raju lama, sen päälle IT-huuma ja taas lama. Suomi on ajautunut viime vuosikymmeninä puhurista toiseen ilman kansallista tarinaa. Tarvitaanko sellaista enää globaalilla 2010-luvulla? Mikä suomalaisia enää yhdistää? 1956 Apu täytti 23 vuotta. Apu oli viikoittain ilmestyvä ajanvietelehti, josta ihmiset saivat seurata aikaansa, lukea tavallisten ihmisten tarinoita, oikeuden olla ottamatta puolta, luvan hymyillä ja tuntea yhteisyyttä muiden kanssa. Samalla tiellä
on nyt 83 vuotta täyttävä Apu, koko Suomen lehti.
Roolimalleista ei ole koskaan ollut pulaa. Jos oma poikani halusi aikanaan olla milloin poliisi, milloin puuhapete, itse samastuin jo lapsena tyyppiin, jolla on samanlaisia selviytymisvaikeuksia arjessaan: Lumikin ja seitsemän kääpiön Uneliaaseen.
Unenpuutteesta ja nukahtamisvaikeuksista puhutaan paljon. On kirjoja, klinikoita, lääkäreitä ja lääkkeitä, asiantuntijoita ja vertaistukiryhmiä, vinkkejä ja neuvoja, erikoispatjoja sekä tyynyjä.
Harvoin kuitenkaan puhutaan vastakkaisesta ongelmasta, unisuudesta. Meistä, jotka emme millään meinaa pysyä hereillä, vaikka taustalla ei ole sairautta.
Eve Hietamies
Pystyn nukahtamaan missä tahansa paikassa, melussa, asennossa ja valossa alle muutaman minuutin. Hiljaisina viikonloppuina voin nukahtaa monta kertaa päivän aikana.
Voin myös posottaa kevyesti neljän tunnin päiväunet ja mennä parin tunnin päästä yöunille – nukahtaen heti ja nukkuen kuin tukki koko yön. Ennen nukkumaanmenoa voin juoda vaikka saavillisen mustaa kahvia, ei vaikuta mihinkään.
Aamuisin pomppaan pystyyn jo ennen viittä, valmiina taistoon ja töihin. Päivisin törmään silti noin sataan asiaan, joiden kohdalla on vaikeaa pitää silmiä auki.
Jos istun mukavasti, saatan nukahtaa. Jos menen pötkölleni, aivan taatusti nukahdan! Jos olen jonkun kyydissä, krooh pyyh. Paikalla ja ajalla ei ole väliä.
Olen nukkunut kaakattavan kanalauman vieressä meksikolaisen linja-auton lattialla ja 30 asteen pakkasessa siperialaisessa helikopterissa. Nolottaa myös muistella erästä kuuluisaa rockbändiä, jonka konsertissa minulla oli huomattavia vaikeuksia pitää silmiä auki.
Erilaiset koulutukset, seminaarit, luennot ja esitelmät ovat sinnittelyä, auditorio merkitsee synonyymia sanalle höyhentyyny. Jos joskus kärsisin nukahtamisongelmista, saattaisin lampaiden sijaan ajatella auditorioita.
Voisin myös luetella kymmeniä elokuvia ja näytelmiä, jotka olen ainakin yrittänyt käydä katsomassa.
Iltalukemiston pitää olla kirjaimellisesti kevyttä, mieluummin pokkareita, koska jossain vaiheessa herään siihen, että kirja kolahtaa naamalle.
Teatterin kohdalla logiikka on täysin kadoksissa: olen pysynyt hereillä puhenäytelmässä, mutta nukahtanut erään musikaalin aikana. Pauhaava orkesteri ei estänyt silmieni lupsumista.
Kollegani Anna-Leena Härkönen kirjoitti (Apu 3/16) erityisherkkyydestään ja siitä, että tarvitsee päivittäin jokusen tunnin yksinäisyyttä ja hiljaisuutta, tai ei selviä iltaan asti.
Minä en pärjää ilman päiväunia. Jos joudun hyppäämään ne yli, ilta tuntuu tuskastuttavan pitkältä. Alan kuuden jälkeen vilkuilla kelloa, että josko kohta pääsee nukkumaan.
Sellaisina iltoina tavalliset arjen askareet ja tavalliset puhelinkeskustelutkin ovat kuin kivireen vetämistä.
Unettomat kertovat turhautuvansa vinkeistä ja nikseistä, sillä suurin osa niistä ei auta. Eivät vinkit auta myöskään unisuuteen. Esimerkiksi kirkasvalohoito olisi oikein hyvä idea, jos unisuus vain pitäisi taukoa, mutta kun se sattuu olemaan akuutti tila myös kesäisin.
Olen kokeillut tuloksetta milloin liikuntaa, milloin vitamiineja. Ongelma on siinä, että ihmisen pitäisi olla hereillä harrastaakseen liikuntaa ja vitamiinien määrässä on kaiketi jotkut turvarajat.
Odottelen, että joku keksii hereilläpysymispillerin.
