Markus Leikola: Syksyyn uudella ja vanhalla

Kesä ei ole enää moneen vuoteen ollut samanlaista politiikan hiljenemisen aikaa kuin aiemmin, koska ulkomaailma ei hiljene. Milloin on Kreikka, milloin pakolaiset, milloin Brexit, terroristit tai vinksahtaneet veitsimiehet häiritsemässä suomalaisen ministerin suomalaisessa lainsäädännössä säädettyä suomalaista kesälomaa.

Kesän isoin poliittinen paukku oli täysin kotimainen: puolueiden kannatusmittauksista yksi toisensa jälkeen näyttää perussuomalaisten pudonneen pienten puolueiden joukkoon, ja erityisesti vihreiden kannatus heiluu lukemissa, joissa se ei ole koskaan ollut historiansa aikana. Vihreät ovat ykköspuolue jopa Helsingissä, jossa kevään kuntavaaleissa ratkaistaan myös kaupungin ykkösjohtajan paikka uuden pormestarin paikan myötä. Sekin on mahdollista, että puolue profiloituukin vaalikauden loppupuolen pääkaupungin uuteen nokkahahmoon Pekka Sauriin tai Anni Sinnemäkeen, eikä Ville Niinistön seuraajaan. Ja sitä enemmän, mitä enemmän kotimaan politiikan agenda liittyy kuntien asemaan soten jälkeen, eli väkisin myös siihen, mitä metropolialue on tai ei ole.
Kun pakolaiskriisi saatiin – tällä erää – selvitettyä, ja Brexitistä tultiin hengissä ulos, perussuomalaisilla olisi kipeä tarve saada uusi ulkoinen uhka, ja äkkiä. Muuten käy niin, että kotimaan poliittista keskustelua hallitsee seuraavat kaksitoista kuukautta sote, jota vetää keskustalainen Juha Rehula uutena taisteluparinaan kokoomuksen ykkössoteasiantuntija Paula Risikko ja – omien sanojensa mukaan – liikkuvaan junaan noussut uusi peruspalveluministeri Pirkko Mattila (ps) jää väkisinkin näiden varjoon, edeltäjänsä Hanna Mäntylän tavoin.

Kokoomus vaihtoi Petteri Orpon Alexander Stubbin tilalle puheenjohtajaksi aika lailla fiilispohjalta, selkeänä tavoitteenaan kääntää puolueen kannatus kasvuun. Ainakaan kesällä, jolloin puoluekannatukset ovat heiluneet paljon, Orpo ei ole vielä onnistunut.
Kiinnostavampaa on, että Orpon politiikka näyttää samassa ajassa hyvin toisenlaiselta kuin Stubbin linja. Talouskurin ja lisävelanoton karttamisen sijaan ykköseksi on noussut työllisyys, puolueeseen kimmastunutta ylipistoväkeä lepytellään olan takaa ja päivähoitomaksuissakaan koko kansaa ei maanitella korotustalkoisiin, vaan päin vastoin, Orpo on valmis laskemaan maksuja. Orpo on koko vaalikauden alkupuolen saanut porhaltaa melkoisen rauhassa kritiikiltä – kukaan ei ole puhunut hänestä epäinhimillisenä, vaikka vasta nyt alkaa näkyä, kuinka Orpon sisäministerikauden uusi turvapaikkalinjaus on johtamassa pahimmillaan vainottujen palauttamiseen hengenvaarallisiin oloihin.
Eikä valtiovarainministeri Orpon budjettipolitiikkaa ole luonnehdittu löperöksi, toisin kuin joidenkin hänen edeltäjiensä vastaavia tuotoksia.
Sipilän ja Orpon selkänojaksi on talvikauden ajaksi muodostumassa kilpailukykysopimus, jonka kannattavuus ylittää tähän viikkoon tultaessa hurjimmatkin odotukset: apteekki-, pankki- ja it-väen myötä yli 90 prosenttia. Rakennustyöläiset, jotka päättivät jäädä jo varhaisessa vaiheessa sopimuksesta ulos, ovat lisäksi tehneet kaikessa hiljaisuudessa sopimuksen, jonka he toivoisivat nyt tulevan hyväksytyksi osaksi kokonaisuutta.
Ratkaisevaa hallituksen menestykselle ensi kevääseen mennessä on soten hinta. Tarkoitus on säästää kolme miljardia, mutta yleisen kokemuksen mukaan itsehallinto ja autonomia kasvattaa, ei laske kustannuksia.
Toistaiseksi on tiedossa vain, että yhtenäinen soten it-järjestelmä tuo toista miljardia lisäkulua. ●