Tuomas Enbuske: Berliini on persun painajainen

Terveiset kesämökiltä Berliinistä. Turismi on vastenmielistä. Kaikki etsivät muka ”aitoutta”. Kukaan ei sitä löydä, sillä sitä ei ole. Pitää muka nähdä kaiken maailman bigbenit ja vapaudenpatsaat muutamassa tunnissa. Suurkaupunkien yö- ja päiväelämästä nauttiminen on mahdollista vain alle kolmekymppiselle. Sitä vanhemman täytyy valita jompikumpi.

Siksi tulen joka kesä viikoiksi Berliiniin, yleensä yksin. Berliini on kokenut niin paljon paskaa viimeisen sadan vuoden aikana, että siitä on tullut kaupungeista paras. Berliini ei ole kaunis, se on betoninen ja ruma. Berliini ei ole pikkutarkka eikä liian söpö museo, kuten Pariisi, jota olen aina vihannut. Berliini on epätäydellinen, maanisdepressiivinen, joskus iloinen, välillä surumielinen ja ennen kaikkea välinpitämätön. Berliini on kuin minä.
Suvaitsevaisuus on kammottavaa, se on ylhäältä alaspäin katsomista. Jo Nietzsche puhui tästä, vaikka häntäkin väärinymmärrettiin. ”Minä suvaitsen suvaita sinua.” Se on ällöttävää toisten kulttuurien romantisointia. Monen mielestä suurkaupungit ovat hienoja, sillä niissä on paljon eri näköisiä ihmisiä ja erilaista kultuuria, jota on mahtava suvaitsevaisesti ihailla. Se on ihmisten rodullistamista. Ajatus, että maahanmuuttajat ovat ihania taksikuskeja ja ruoanlaittajia meille valkoisille sisältää ajatuksen, että rodullistetuilla on vain välinearvo. Miksi muuten juuri aasialaisia ravintoloita sanotaan etnisiksi, eikä esimerkiksi eurooppalaisia?
Suvaitsevaisuuden sijaan juuri välinpitämättömyys on parasta suurkaupungeissa. Berliinissä ja New Yorkissa homoparit, ortodoksijuutalaiset, muslimit ja konservatiivikristityt kävelevät samoilla kaduilla, eikä ketään kiinnosta toisten elämäntapa.
Tämä ei johdu siitä, että kaupunkilaiset olisivat jotenkin fiksumpia. (Tai kyllä ne ovat.) Se johtuu siitä, että suurkaupunki jättää ihmisen rauhaan. Kun niin suuri määrä ihmisiä asuu samalla alueella, on pakko jättää toiset rauhaan.

Mutta miksi Berliini on perussuomalaisen painajainen?
Suomalaiset rasistit ovat vuosien ajan maalanneet kauhukuvaa monikulttuurisesta kauhumaasta. Tällaisia valtioita ovat esimerkiksi Saksa, Norja, Ranska, Yhdysvallat ja Ruotsi. Eli ei varsinaisesti mitään kehitysmaita, vaan maailman menestyneimpiä valtioita.
Toki ymmärrän sanan ”monikulttuurisuus” ristiriitaisuuden. Se on eniten, tahattomasti, väärinymmärretty sana Suomessa. Kannattajille se tarkoittaa sitä, että maassa on monenlaisia kulttuureja. Esimerksi Berliini on tällainen.
Se saattaa myös, ihan vakavien arvoiden mukaan, tarkoittaa sitä, että eri etnisille ryhmille on eri säännöt. Tätä monikulttuurisuutta ovat vastustaneet monet persut ja oikeistokokoomuslaiset. Ja ymmärrän sen. Sehän tarkoittaisi, että ihminen ei edustaisi itseään, vaan olisi ryhmänsä edustaja. Esimerkiksi maahanmuuttajia saattaisi koskea eri lainsäädäntö kuin suomalaisia. Tämä on vastenmielinen ajatus. Ongelma on, että todella harva on esittänyt sitä Suomessa tai Saksassakaan. Lain pitää olla kaikille sama. (Paitsi miesten asevelvollisuus Suomessa, mikä on perseestä.)

Berliiniläiset äänestivät sitä itävaltalaista hullua vähemmän kuin muut saksalaiset, mutta saivat silti kärsiä seurauksista lähes pahiten. Sen jälkeen tuli toinen, yhtä paha diktatuuri, kommunismi. Kaupunki jaettiin ”fasismin vastaisen suojamuurin takia” kahtia. Se oli tietysti kiertoilmaisu, kuten myös Itä-Saksassa keksitty Länsi-Saksaa haukkuva ”uusliberalisti”-ilmaisu.
Nyt kun kaupunki on viimein yhdistynyt, se on jotain mitä rakastan. Sillä on takanaan vaikeuksia ja ehkä juuri siksi berliiniläiset eivät enää jaksa stressata tai valittaa juuri mistään. Missään en ole törmännyt yhtä rentoon ilmapiiriin. Muutan tänne heti, kun lapset ovat isompia.