Tuomas Enbuske: Digitalisaatio on uusi Itä-Pasila

Rakastan Itä-Pasilaa. Tiedän, että suurin osa ei. Itä-Pasila on Merihaan ilkeä kaksosveli. Lähes kaikkien mielestä ruma, symboli 70-luvun purkuvimmalle, grynderien ahneudelle ja ihmisen vieraantumiselle luonnosta.
Itä-Pasila hyökkäsi eteen brutaalisti ja häpeilemättä kuin teinipojan erektio, kun nuorna miesnä tulin junalla Oulusta Helsinkiin. Rakastin sitä jo silloin salaa.

Itä-Pasila on logistisesti nerokas. Saastuttavat ja vaaralliset autot kulkevat alhaalla, eri kerroksessa kuin ylemmällä betonikannella kävelevät ihmiset. Joka paikkaan pääsee helposti ja kaikki on lähellä, työpaikat ja asunnot. Korkeista taloista näkee merelle ja välissä on vihreitä keitaita.
Itä-Pasila on asumiskone. Se on suunnittelijan näkökulmasta täysin looginen. Siitä piti tulla Helsingin uusi keskusta. Laajemmissa suunnitelmissa myös nykyisen Punavuoren ja Ullanlinnan yli kulkisi iso moottoritie ja vanhasta ajasta muistuttavat jugend- sun muut rötisköt purettaisiin uusien, hienojen talojen tieltä pois.
Onneksi olimme köyhempiä kuin ruotsalaiset. Etelä-Helsinki säästyi, koska meillä ei ollut tarpeeksi fyrkkaa. Tukholman historiallinen keskusta taas purettiin pois jo 1950-luvulla uuden ”cityn” tieltä. Jopa Gamla Stan meinattiin repiä alas. Le Corbusier suunnitteli jo aiemmin koko Pariisin keskustan korvaamista täysin uusilla Itä-Pasilan kaltaisilla asumiskoneilla.
Olivatko tuon ajan arkkitehdit ja kaupunkisuunnittelijat hulluja? Eivät. He olivat aikansa vankeja. Mielenkiintoisempaa on miettiä, mikä on meidän aikamme Itä-Pasila.

Entä jos se on digitalisaatio? Jos se on se, että vanhat opiskelutavat korvataan yhtäkkiä uusilla ja koulukirjat iPadeilla? Jos se on se, että kaikki, mikä voidaan korvata automatisaatiolla, automatisoidaan? Jos se on se, ettemme enää lue kirjoja, vaan tuijotamme kännykkää aamusta iltaan?
Kännykän antaminen lapselle räplättäväksi on iso ihmiskoe. Vasta muutaman vuosikymmenen päästä näemme, mitä se teki aivoille. Kauhukuvissani olemme 20 vuoden päästä nykyistäkin kärsimättömämpiä. Kun luemme tai katsomme elokuvaa, teemme samaan aikaan kymmentä eri asiaa.
Nykyajan Facebook- tai Instagram-tykkäykset ovat vasta alkua. 20 vuoden päästä arvostelemme koko ajan toisiamme. Se taas johtaa kammottavaan poseerausyhteiskuntaan.
Ei saa ymmärtää väärin. Olen digitalisaation ja somen ystävä. Naureskelen ihmisille, jotka kieltäytyvät käyttämästä automaattikassaa, koska se ”työllistää” vähemmän. Jos työllistäminen olisi järkevää, emme lähettäisi sähköposteja, vaan postikortteja, koska se ”työllistää” postimiehiä.
Ihminen ei ole suunnittelijoiden haluama rationaalinen kone. 50- ja 60-luvulla ajateltiin, että tulevaisuuden ihminen ei enää tuhlaa aikaansa syömiseen, vaan syömme jotain ihmeellisiä energiapillereitä. Miten kävi?
Trendikäs ruokavalio on sitä, mitä mummot söivät 1950-luvulla: rahkaa, tuorepuuroa ja marjoja. Jos syömme lihaa, sen täytyy olla eettistä ja onnellisesti maatalon pihalla tepastellutta ennen murhatuksi tulemistaan. Hetki sitten Pasilan kallein myytävä asunto oli pikkuruinen yksiö puutalossa. Kukaan arkkitehti ei olisi uskonut tätä 70-luvulla.
Digitalisaatio ei ole hyvä tai paha. On iso ero, pelaako lapsi kännykällään älyään kehittävää peliä vai tuijottaako hän passiivisena tissileikkauksistaan kertovaa vloggaria.
Digiänkyrät ovat ärsyttäviä, mutta meidän pitäisi kuunnella heitäkin. Kehitys ei ikinä mene sinne, minne sen ennustetaan menevän. Kun alamme uskoa sokeasti vain automaattisesti eteenpäin menevään kehitykseen, unohdamme, ettei ole mitään predestinaatio-oppia. Historialla ei ole mitään kohtaloa, vaikka Hegel ja Marx niin väittivät. Tulevaisuudesta tulee sellainen, joksi me sen nyt teemme.
Kuten suosikkifilosofini Esko Aho on sanonut: ”Tulevaisuus on tehtävä.”