Tuomas Enbuske: Raivo on tunteista ihanin, siksi Halla-aho voitti

Kun saa puolisonsa kiinni pettämisestä, se totta kai särkee sydämen ja romahduttaa maailman. Mutta samaan aikaan mustasukkaisuus on myös kiihottavaa. Oikeassa olemisen tunne on ihana: ”Mitäs minä sanoin”. Saa olla hetken marttyyri, eikä ole itse vastuussa suhteen ongelmista.

Kun mies saa naiskumppaninsa kiinni pettämisestä, ja tämä kiihottaa miestä, se johtuu spermakilpailusta. Koska esi-isämme lisääntyivät usein raiskaamalla, jonkun toisen näkeminen oman ihastuksensa päällä kiihotti. Tämän takia miehen terska on imukuppimainen. Sen tarkoitus on poistaa edellisen uroksen siittiöt.
Siitä huolimatta, että perussuomalaisten uudesta puheenjohtajistosta Laura Huhtasaari ei usko evoluutioon ja Teuvo Hakkarainen ei edes tiedä, mitä se tarkoittaa. Sivistyksen pintakuoren alla olemme edelleen kaikki noita samoja vähempikarvaisia simpansseja.

Miten tämä liittyy politiikkaan? Suuresti. Politiikka on alhaisimpia vaistoja parhaimmillaan. Se liittyy ryhmän johtamiseen ja statuskilpailuun.
Politiikan toimittajat tietävät aina, että asioiden piti mennä juuri kuin ne menivätkin. Yllättäen heidän analyysinsä tulevat vasta jälkikäteen. Mutta he eivät katsokaan asiaa neurotieteiden näkökulmasta.
Tunteet ovat voimakkain käytöksemme veturi. Teemme lähes kaikki päätökset tunteella. Tai kaikki päätökset. Koska se tuntuu nololta, selitämme ne itsellemme jälkikäteen järkipäätöksillä.
Tämä saatta järkyttää politiikantoimittajia, mutta politiikalla ei juurikaan ole väliä ihmisten arjessa. Muuta kuin vasta välillisesti. Tavalliselle amerikkalaiselle on yhdentekevää, onko vallankahvassa Trump vai Clinton. Samoja pihvejä kotona edelleen grillataan, samoja rakastajattaria naidaan ja samat rituaalit tehdään perheen kanssa lauantai-iltaisin. Ihan samoin vasemmistolaisen arki jatkuu, vaikka persujen puheenjohtaja on Jussi Halla-aho.
Länsimaiset aivomme on turrutettu tosi-tv:n logiikalle, ja alamme nähdä todellisuuden sellaisena. Se tarkoittaa, että näemme mieluummin muutoksen. Jäämme ikään kuin katsomaan, että mitenköhän tässä näytelmässä käy. Aivomme eivät erota tosi-tv:tä politiikasta. Vaikka emme tietenkään tätä myönnä.
Metsästäjä-kerääjä-miehistä 60 prosenttia kuoli väkivaltaisesti, ihmiselämä oli yhtä sotaa. Näin rauhan aikana emme enää pääse toteuttamaan sisällämme mylläävää väkivaltaisuutta. Siksi politiikka on mahtava paikka purkaa tuota täysin luonnollista tunnetta.
Donald Trumpia ei äänestetty siitä huolimatta, että hän oli raivoava sekopää. Vaan juuri siksi. Sama syy oli Halla-ahon valinnalla. Suomalainen kulttuuri on amerikkalaista pidättyväisempää, mutta Halla-ahon veturi oli sama raivo kuin Trumpilla. Se vain tapahtui puhujanpöntön asemesta näppäimistön ääressä.
Ihmiset äänestivät Halla-ahoa hänen kirjoitustensa raivon takia, sillä raivo on ihana tunne. Ja kun emme enää itse saa hakata ketään ilman rangaistusta, tarvitsemme sijaisraivoajia. Kuin hautajaisten itkijänaiset.
Eikä raivo ole mikään äärioikeiston yksinoikeus. Olemme kaikki samanlaisia. Vasemmistolainen raivo ja vihapuhe on ihan samanlaista kuin oikeistolainenkin. Ihan samoin heidän ryhmissään fantasioidaan porvariministerien tappamisesta. Ja viime viikonlopun seksuaalisesti kiihottavimpia tunteita oli se, kun pääsi kauhistumaan Halla-ahon valinnasta. Miten ihanalta, ärsyttävältä, pelottavalta ja samaan aikaan kiihottavalta se raivo tuntuikaan.
Raivon ja kiihottumisen vastakohta on välinpitämättömyys. Ja pitkästä aikaa, kiitos Trumpin ja Halla-ahon valinnan, politiikka on palannut politiikkaan. Äänestämisellä on taas merkitystä. Kiihottavaa merkitystä.