Tuomas Enbuske: Teloitusjuhlaraha oli loistoidea

Valkoiset teloittamassa punaisia. Ilmeisesti kuva oli jo alun perin lavastettu, mutta silti se on synkkä. Kuva julkaistiin juhlarahassa.
Ja mikä raivo siitä nousikaan!
Sosiaalinen media ja blogosfääri nyt ovat harva se päivä järkyttyneitä milloin mistäkin pikkuasiasta, mutta nyt oli piru merrassa. Aivan kuin Stalinille oli yllätys, että Suomi yhdistyi talvisotaan, niin yhdistyi Suomi nytkin. Harvoin koko Suomi vasemmistosta oikeistoon, liberaalista kristillisiin on suuttunut yhdestä kuvasta. Kokoomusministeri Petteri Orpo veti rahan pois markkinoilta.

Kaikki he olivat väärässä, sillä juhlaraha oli nerokas.
Vahvimmat kansakunnat käsittelevät omaa historiaansa myös kriittisesti. Saksa on demokratian mallimaa, joka käy edelleen jokavuotisia katumusharjoituksiaan fasismista. Se ei kerro saksalaisen kulttuurin heikkoudesta, vaan vahvuudesta. Yhdysvallat näyttäytyy ulospäin pölhöpatrioottisena, mutta juuri siellä olen tavannut kovimmat USA-kriitikot ja lukenut maata kriittisimmin käsittelevät kirjat. USA:n idea on se, että valtiota saa kritisoida.
Suomen vahvuuden pitäisi myös olla oman historian kriittinen käsittely. Olemme satavuotiaina niin kova maa, että pystymme kritiikkiin. Vain ne, joilla on itseluottamusta, pystyvät rehellisyyteen.
Juhlarahat ovat vaivaannuttavia ja latteita. Kukaan ei edes muista niiden teemoja – tai mainitse yksi muu viime vuosien juhlarahan teema. Aivan oikein. Et muista.
Ilmeisesti ainoa juhlaraha, joka olisi kelvannut koko kansalle olisi ollut kuva Teemu Selänteestä tai muumeista. Kunhan persuille ei olisi kerrottu, että Tove Jansson oli sekä suomenruotsalainen että homoseksuaali.
Suomen historia on samaan aikaan komea ja synkkä. Nämähän eivät sulje pois toisiaan. Ilmeisesti mikään maa ei ole tehnyt samanlaista loikkaa sadassa vuodessa Euroopan köyhimmästä takahikiästä maailman rikkaimpien maiden joukkoon.
Suomen historia on myös synkkä. Sisällissotamme oli poikkeuksellisen väkivaltainen kansainvälisestikin verrattuna.

Viime aikoina rasistinen vihapuhe on normalisoitunut. Vihapuhetta on ollut aina, mutta nyt järjissään olevat ihmiset kirjoittavat netissä eri kulttuurien ihmisistä niin, että näppäimistö pitäisi pestä mäntysuovalla.
Kun Lähi-idän ja Afrikan ihmisiä yleistetään väkivaltaisiksi ja sotaisiksi, on hyvä muistaa, että me olimme kykeneväisiä samanlaiseen väkivaltaan. Ja kun shiia- ja sunnimuslimit rettelöivät keskenään, kun heidät pistetään samaan vastaanottokeskukseen, juuri samalla tavalla Suomen punaiset ja valkoiset olisivat olleet toisissaan kiinni.

Ihmiset ovat suunnilleen samanlaisia joka puolella maailmaa. Toki on kulttuurisia eroja, mutta suurin syy väkivaltaisuuteen on nuorten naimattomien miesten määrä. Sata vuotta sitten Suomi ja Eurooppa olivat väestörakenteeltaan nuoria. Nyt sitä ovat Lähi-itä ja Afrikka.
Juhlaraha olisi ollut hieno muistutus siitä, että emme ole sen kummempia kuin syyrialaiset tai iranilaiset, ja samaan aikaan toivoa antava esimerkki siitä, että noinkin karmeasta sisällissodasta voi syntyä näin vahva valtio kuin Suomi. Ehkä Lähi-idällä ja Afrikalla onkin toivoa? Suuri ongelma siellä on keinotekoiset valtioiden rajat, jotka ovat aiheuttaneet valtatyhjiön, josta siellä nyt tapellaan. Islamismi on kinkkinen ongelma, koska se on niin voimakkaasti sidottu uskontoon, joka helpottaa vallankäyttöä paremmin kuin puhtaasti poliittinen ismi.
Mutta toivoa on! Jos Suomi selvisi, mikseivät muut­kin.