Yrjö Rautio: Ilmatila on koskematon, mutta järvellä on poikkeustila

Ilta on ennättänyt puoli kymmeneen, mutta aurinko on yhä korkealla lännen taivaalla.
Vaaran laelta aukenee huikea näkymä järvelle, jonka tyyni pinta välkehtii kuin valtaisa hopeinen peili.
Kesäillan rauhan rikkovat alukset, joita risteilee järvellä parvittain. Ne jättävät jälkeensä maininkien vanat. Osa ajaa täyttä vauhtia pintaa viistäen, osa hitaasti kuin uistelemassa olisivat.
Helikoptereita ei näy eikä kuulu. Ei kuulu edes hyttysen ininää. Kesä on ollut kylmä, mutta nyt on hyökännyt helleaalto idästä.
Ilmatila on koskematon, mutta jotain poikkeuksellista on menossa järvellä.

Laskeudun suolle, jonka yli polku jatkuu pitkospuina. Raakoja hilloja on paljon, ei vielä yhtään kypsää.
Mutta ei tältä vierailulta kypsää satoa odotetakaan. Päämiehet vaihtavat vain kuulumisiaan, nauttivat kesäillan idyllistä ja kulttuurielämyksistä, viihtyvät.
Ehkä he keskustelevat kuohujuoman lomassa hieman myös naisista. Tällä meidän päämiehellämme ei tosin paljoa kerrottavaa ole, hänellä kun on tiettävästi vain yksi, se runoilija.
– Mutta ehkä saamme vihdoin vastauksen kysymykseen, onko sillä toisella jopa useampia. Juuri tämä kysymyshän on hiertänyt pitkään maidemme välisiä suhteita, sanoo Iltapäivälehti-instituutin ohjelmajohtaja.

Ylitän metsäautotien. Sillä lojuu iso auton alle jäänyt kyy.
Jatkan polkua rantaan Yliselle venäläisen hiekalle. Alinen venäläisen hiekka on parin kilometrin päässä etelämpänä.
Näillä olen usein tulistellut, uinut, telttaillutkin muinoin juhannuksen naisen kanssa.
Valtava musta veneenrohjake lipuu läpi Viitasaaren ja mantereen välisen salmen. Kuuluu vain vaimeaa huminaa. Ettei vain olisi ydinkäyttöinen? Vanha se on ja huonokuntoinen.
Siitä saattaa tulla kohta maailman suurin järvisukellusvene.

Veneestä, josta tupruaa höyrykoneen savua, kuuluu slaavilaisen surumielistä musiikkia. Juuri se jos mikä yhdistää kansojamme, jotka historia ja kohtalo ovat kietoneet lujasti toisiinsa.
Tämä pyöreänä kaartuva hiekka, jota äkkisyvä reunustaa, on historian siteistä yksi.
Perimätieto kertoo, että Venäläisen hiekka on saanut nimensä siitä, että kymmeniä kasakoita kuoli niillä nälkään isonvihan aikana.
Oma sukuselvitykseni taas kertoo, että talonpojat tappoivat viimeiseen mieheen viidenkymmenen kasakan joukon, joka kulki Tornionlaaksoa tappaen, ryöstäen, polttaen ja raiskaten.
Talonpoikia johti muuan esi-isäni, Ruotsin armeijan upseeri, jonka kirkkoherraisän kasakat olivat tappaneet.
Mutta nyt ei muistella ikäviä. Nyt juhlitaan sitä, että Suomi on ollut itsenäinen jo sata vuotta.

Aurinko on kadonnut Pieskänjupukan taakse, mutta järven itärantaa sen säteet kultaavat yhä.
Helteisen päivän ilta viilenee. Pian koittaa lyhyt hämärä yö, ja usvan keijut tanssivat järvellä pienten joutsenten tanssin.
Pjotr Tšaikovskin Jolanta-oopperan ensi tahdit vyöryvät yli selän. Ei, se taitaakin olla Kesäillan valssia. Sitä on leijaillut järvelle tauotta siitä saakka, kun se Sirkkakosken tanssilavan maakunnan kuuluissa juhannustansseissa soitettiin.