1800-luvun lapsuudesta

Ilmari Kianto: Vanha pappila (Otava, 1922)

Ilmari Kianto oli kiehtova tyyppi, melkoinen vastarannan kiiski ja radikaali monessakin asiassa. Vanha pappila on kirjailijan sopuisampaa tuotantoa, herttainen muistelmateos lapsuudesta korpipappilassa. Tapahtumia kuvataan lapsen näkökulmasta, seudun värikkäät tyypit luonnostellaan rehevästi. Arkihistoriasta kiinnostuneille teos sopii erityisesti, sillä lapsethan tapaavat kiinnittää huomiota pieniin arjen yksityiskohtiin. Esimerkiksi leikkejä kuvaillaan tarkkaan.

Kirjailijan alter egosta Iivarista kasvaa vapaa-ajattelija, joka ei anna edes kastaa lapsiaan. Teoksessa suhde isään esitetään silti lempeänä. Lapsenlapset ovat papille niin tärkeitä, ettei hän viitsi kantaa murhetta heidän kastamattomuudestaan. Jäi tietysti kiinnostamaan, oliko isän ja pojan suhde oikeassa elämässä ihan niin mutkaton.

Kiannon kieli on, kuten aina, ihmeellisen verevää ja rytmillistä. Teoksessa on yksi parhaista bilekohtauksista ikinä, kun papin perhe menee ruukinpatruunan illalliskutsuille, joissa ei totia säästellä.

Vanha pappila oli ihana lukukokemus!