Agentteja ja avaruutta

Ihmiset intoilevat Games of Thrones -sarjasta, Breaking Badista ja milloin mistäkin. Minulta ovat menneet uutuussarjat ohi, koska tykkään vintage-sarjoista. Ehdoton suosikkini on brittiläinen agenttisarja The Avengers, jota esitettiin Suomen televisiossa nimellä Herrasmiesagentti, tosin ei pitkään. Sarja on todella omalaatuinen, välillä absurdi, jopa surrealistinen, ajoittain silkkaa dadaa.

Totta puhuen pidän vain niistä jaksoista, joissa esiintyy Mrs Peel. Hän on huippu! Agentti John Steed (se herrasmiesagentti) saa parikseen Emma Peelin, jonka mies on kadonnut Amazonasilla. Rouva Peel osaa judoa ja karatea, on aina todella cool ja hänellä on aivan ihana vaatevarasto. John Steediä esitti Patrick Macnee, Emmaa jumalainen Diana Rigg, joka on tehnyt mittavan uran Bond-tytöstä (Hänen majesteettina salaisessa palveluksessa, 1969) Shakespeareen. Diana Rigg on täydellinen Rouva Peelinä, ja pääparin välinen kemia on hykerryttävää.

Sarjassa on kertakaikkiaan outoja jaksoja. Yhdessä pahis on himoneulojamummeli, toisessa pääpari joutuu psykedeliseen kartanoon vangeiksi. Diana Riggin piukat nahka-asut muuttuivat legendaksi. Eräs jakso joutui jopa sensuurin kynsiin: Rouva Peel huumataan, puhetaan nahkakorsettiin ja laitetaan ketjuihin jonkinlaisissa orgioissa.

Alkuperäisessä Twilight Zonessa (Hämärän rajamailla) on samoin kummallinen tunnelma. Ajauduin katsomaan sarjaa osuttuani sattumalta analyysiin, joka näki eräässä Mad Men -sarjan jaksossa Twilight Zone -vaikutteita. Alkuperäisessä Twilight Zonessa oli käsikirjoittajina aikansa tieteiskirjailijoita, ja jaksot ovatkin psykologisesti kutkuttavia. Retrofiilis tietysti lisää sarjan viehätysvoimaa.

Tuntuu, että television alkutaipaleella 1960-luvulla sarjojen tekijöillä oli enemmän vapautta, eikä taloudellista menestystä laskelmoitu yhtä tarkkaan kuin nykyään. Avengersissa ja Twilight Zonessa viehättää omintakeisuus ja outous. Nykysarjoihin verrattuna niissä on jotain kotikutoisen luovaa, ja jotain hyvin raikasta.