Tällä viikoilla otsikoissa oli lukiolaispoika, joka puuttui bussissa teinipojan kiusaamiseen samalla kun aikuiset kohteliaasti teeskentelivät, ettei mitään ollut meneillään. Pojan rohkea teko innosti Lukiolaisten liiton käynnistämään Kutsu mua -kampanjan. Sattumalta törmäsin netissä samaan syssyyn tähän karmivaan kirjoitukseen kiusaamisesta, joka tosin ei ole mielestäni kiusaamista, vaan rikollista väkivaltaa. Blogikirjoitus jättää sanattomaksi. Eivätkö aikuiset todellakaan saa suojeltua koululaista ja taattua hänelle opiskelurauhaa? Miksi alaikäiset saavat riehua ja lähetellä tappouhkauksia ilman, että poliisi voi tehdä sille mitään? Kiusaajathan oppivat, että vaikka harrastaisi systemaattista fyysisistä kidutusta, sillä ei ole mitään seurauksia. Koulun pitäisi koulia nuorista yhteiskuntakelpoisia – tuleeko kiusaajista koskaan sellaisia, jollei heitä saada tajuamaan tekojensa seurauksia?
(Jotkut) aikuiset tietysti näyttävät esimerkkiä esimerkiksi työpaikkakiusaamisen muodossa. Olen aina ajatellut, että freelancerina olen onneksi suojassa sellaiselta, mutta kiinnostava keskustelu erään kollegan kanssa herätti ajattelemaan, että kyllä freelanceritkin voivat harrastaa työpaikkakiusaamista, vaikkei samalla työpaikalla ollakaan.
Aikuiset eivät tietenkään kiusaa työntämällä toisen päätä vessanpönttöön, vaan keinot ovat hienovaraisempia. Aina löytyy tyyppejä, jotka käyttävät henkistä valtaa, pelaavat psykologisia pelejä ja manipuloivat ihmisiä – myös freelancereiden keskuudessa. Ajattelen ehkäpä lapsellisesti, että luova ala, oli sitten kyse kirjailijan tai toimittajan työstä, on monessa suhteessa niin raakaa, että kaikkien pitäisi olla lojaaleja kollegoitaan kohtaan, tarjota apua ja tukea. Niin ei kuitenkaan ole. Kirjallisuusmaailmassa julkisuuskin tuntuu välillä vaikuttavan ihmissuhteisiin. On olemassa henkilöitä, myös taidealoilla, joiden mielestä on hienoa olla kuuluisan kaveri. Kun kirjailijaa hehkutetaan mediassa, hänen seuraansa etsitään. Kun hän epäonnistuu, hän ei enää kelpaakaan kaveriksi.
Kun aloin miettiä asiaa, huomasin, että taidealalla esiintyy samantapaista kiusaamista kuin työpaikoilla, mutta tietysti hienovaraisemmin, koska yhteistä työpaikkaa ei ole. Konttorilla henkilö A teeskentelee, ettei henkilöä B ole olemassa, eikä esimerkiksi koskaan tervehdi tätä. Kirjallisuusmaailmassa saattaa sattua niin että itseään syvällisenä kirjailijana pitävä henkilö ei tervehdi viihdekirjailijaa. Kun ei ole oikeaa työpaikkaa, työkavereiden kanssa ei voi jutella asiasta. Jos tuntee, että joku kollega vähättelee tai mitätöi, voi jäädä ahdistuksensa kanssa aika yksin. Jos alkaa potea huonommuuden tunteita vähättelyn takia, ei välttämättä enää uskallakaan jutella asiasta kenellekään.
Toki freelancerilla on sinänsä helpompaa, että hän ei joudu kohtaamaan ahdistusta aiheuttavaa henkilöä joka aamu kasvoista kasvoihin. Silti toivoisi, että haastavalla alalla kannustettaisiin kollegoita, ei vähäteltäisi ja mitätöitäisi.
Ajatuksia herättävä postaus. Itse olen onnistunut tulemaan kiusatuksi jopa aikuisiällä ns. ystävien toimesta. Mietin eivätkö ihmiset huomaa käytöstään. Ovat nimittäin kiusaamista vastustavia ihmisiäkin.
Myös hiekkalaatikkokiusaaminen kotiäitien keskuudessa on kuulemma yleistä, vaikken itse olekaan sitä kokenut.