Ars17: Omat suosikit
(Kaupallinen yhteistyö Kiasman kanssa)
Osa 2
Ars17-näyttelyssä minuun puri parhaiten Ed Atkinsin videoteos Ribbons (2014), joka levittäytyy useaan huoneeseen. Teoksessa nuori mies, Dave, istuu yksin kaljan ja tupakan ääressä. Mies näyttää chavilta, mutta suoltaa suustaan tajunnanvirtaa, joka voisi olla peräisin korkeakirjallisesta kokeellisesta romaanista. (Tajunnanvirta on näyttelyluettelossa tekstimuodossa.) Välillä hahmo laulaa, esimerkiksi Purcellia ja Bachia.
Teos rakentuu ristiriidoille. Dave on tietokoneella tehty malli, keinotekoinen ja tyhjä. Silti hän herätti minussa sympatiaa. Hän vaikuttaa niin yksinäiseltä ja laulaa niin kauniisti! Hahmo on realistinen, mutta robottimainen. Hän pulputtaa puhetta, joka voisi toisessa yhteydessä olla kovinkin syvällistä, mutta avatarin suusta virratessaan se muuttuu tyhjäksi. Röyhtäykset, pierut ja viestien merkkiäänet keskeyttävät Daven pulinat. Välillä hän on on sykkyrässä pöydän alla. Teoksesta huokuu yksinäisyys, ulkopuolisuus, eristyneisyys ja tyhjyys. Dave näyttää sekä öykkäriltä että keinotekoiselta. Harva hakeutuisi hänen pöytäänsä baarissa.
Avatar-videoon liittyy kahdella näytöllä pyörivä luuppimainen video, jossa irtileikatut päät (onneksi animoidut) pomppivat alas portaita, loputtomiin. Päitä katsoessa meinasi tulla matkapahoinvointi. Animaatiot muistuttavat netin gif-pätkiä, joissa sama toistuu ikuisesti.
Atkins kuvaa miehiä, Anna Uddenberg naisia. (Taiteilijat ovat sattumoisin saman ikäisiä.) Uddenbergin lasikuituveistokset tuntuivat etovilta ja kiehtovilta. Transit Mode – Abenteuer -sarjan naishahmot ovat vääntyneet epäinhimillisiin asentoihin kuin katolisten urbaanilegendojen riivatut tytöt. He ratsastavat rodeotyyliin kovien matkalaukkujen päällä. Reidet, rinnat ja häpykummut ovat korostuneita bikini fitness -tyyliin. Veistokset ovat hämmentäviä ja vastenmielisiäkin. Tulee mieleen naiset, jotka ovat treenanneet itsensä niin tikkiin, että kääntyvät lopulta kiemuralle kuin korkkiruuvi.
Transit Mode – Abenteuer -sarjan osassa Swirl trendivaatteisiin verhoutunut nainen valuu baaripöydältä kuin räkä. Harmi, ettei Kiasmassa ole esillä Uddenbergin vastenmielisin veistos, Transit Mode -sarjan Journey of Discovery. Veistoksen nainen kuvaa selfie-kepin avulla omaa takapuoltaan, mikä onkin täydellinen some- ja Kardashian-aikakauden symboli. Uddenbergin veistosten tenho on niiden etovuudessa: tekee samaan aikaan mieli laittaa silmät kiinni ja katsoa.
Kolmas suosikkini oli Jon Rafmanin L’Avalée des avalés, kaksi veistosta, jotka kuvaavat toisiaan nieleviä eläimiä – niin että heikompi nielee voimakkaamman. Esittelytekstin mukaan veistokset viittaavaat seksuaalifetissiin, jossa halutaan tulla syödyksi. Minulle ne toivat ennemmin mieleen kohtuuttoman ahneuden. Myös Rafmanin veistokset ovat vähän ällöjä, mutta samalla kauniita. Kiiltävä posliinipinta tuo mieleen koriste-esineet. Kävikin kateeksi Ylen Elävän arkiston filmillä esiintyviä lapsia, jotka vieraillessaan Ars69:ssä saivat näköjään kosketella ja silitellä teoksia! (Linkki)
Näiden kolmen taiteilijan tuotantoa aion ruveta seuraamaan. Arsissa kävi mielessä, miten paljon kiinnostavampaa taide on, kun se häiritsee, verrattuna vain kauniiseen. Siitä syystä minulla jäi Modiglianin näyttely väliin. Nuorena pidin Modigliaanista, nykyään hänen maalauksensa tuntuvat vähän äiteliltä. Ars17:ssa on paljon teoksia, jotka ovat sekä ärsyttäviä, että kiehtovia. Taide, joka hiertää, saa ajattelemaan.
Kuvat Kansallisgalleria/Pirje Mykkänen
(jatkuu)