Bloggaajan hauras todellisuus

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi (Tammi, 2016)

Yksinäinen kulttuurintutkija osuu sattumalta supersuositun life-styleblogin ääreen. Vaikka nimi on vieras, bloggaaja Dorassa on jotain tuttua. Tutkija saa pakkomielteen blogista ja päättää alkaa kirjoittaa tutkimusta blogi-ilmiöstä. Rinnastuskohdaksi hän ottaa Oscar Wilden, joka loi itsestään tietoisesti kiehtovan julkkiksen, aikana ennen julkkiksia.

Dora elää unelmaelämää: asunto jugend-talossa, ihana mies, merkkitavaraa ja täydellisiä ystäviä. Mutta onko kaikki sitä miltä näyttää? Samaan aikaan Pauliina pyristelee irti työväenluokkalaisesta taustastaan. Onko mahdollista luoda itsensä uudelleen? Miten Pauliinan taival liittyy Doran elämään?

Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsin juonta on vaikea tiivistää, sillä se tekee saman vaikutelman kuin peilisokkelo. Kutkuttava jännitys huokuu rivien välistä alusta asti: onko romaanin henkilöistä kukaan sitä, miltä vaikuttaa? Kuka valehtelee kenelle, kuka lukijalle? Ja mitä todellisuus oikeastaan on nykyään, somen, blogien ja ylettömän poseeraamisen aikakautena?

Olen seurannut blogeja siitä saakka, kun ne keksittiin. Sitä ennen seurasin nettipäiväkirjoja. Alunperin blogeissa kerrottiin harrastuksista, sinkkuelämästä tai jostakin kiinnostuksen kohteesta, usein ilman kuvia. Muoti- ja lifestyleblogit tulivat myöhemmin. Ne ovat kiehtoneet minua alusta asti. Miksi halutaan luoda illuusio, että oma elämä on täydellistä? Miten tavara ja tuotemerkit voivat olla niin tärkeitä? Ja miksi kymmenettuhannet ihmiset seuraavat lifestyleblogeja, joissa ei ole mitään henkistä sisältöä?

Doran blogissa tiivistyvät lifestyle-blogien kliseet todella herkullisesti. Useassa kohdassa meinasin nauraa ääneen. Kaiken on oltava tietyn merkkistä, mutta ei kuitenkaan liian suosittua. Kukkia asetellaan kuviin tuntikaudet. Täydelliseen aamiaiseen ei saa koskea ennen kuin se on kuvattu nettiin. Korkeavuorenkadulla voi melkein kuvitella olevansa Pariisissa. Vaatteiden pitää olla silkkiä ja kashmiria, lakanoiden pellavaa. Sekaan pirskahtelevaa tekstiä coelhomaisin viisauksin ryyditettynä.

Pidin siitä, ettei Hakkarainen kuvaa bloggaajaa ylhäältä käsin ja halveksuen. Lukija saa tehdä omat päätelmänsä. Tutkijakaan ei ole automaattisesti parempi ihminen. Hakkaraisen teksti on toisaalta riemastuttavan runsasta, toisaalta se jättää paljon avoimeksi. Romaanin imussa on jotain dekkarimaista: jännitys on pinnassa kaiken aikaa, ei voi tietää, onko joku henkilöistä psykopaatti ja miten eri ihmisten tarinat liittyvät toisiinsa. Onko kukaan henkilöistä sitä, mitä esittää olevansa? Dora luo blogiinsa jatkuvasti hieman muunneltuja tarinoita omasta elämästään. Entä elämäntarina, jota tutkija kertoo lukijalle? Vastaako se todellisuutta? Mikä todellisuus edes on?

Pidin Kristallispalatsista mielettömästi. En ole pitkään aikaan lukenut romaania, jossa olisi näin paljon tasoja, ulottuvuuksia ja tulkinnanvaraa. Bloggaaminen nähdään romaanissa performanssina, uuden minän rakentamisena, autofiktiona joka onkin kokonaan satu. Bloggaaminen ja oman elämän rajaaminen stailattuihin valokuviin rinnastuu maailmannäyttelyihin (mistä kirjan nimikin tulee). Yksi teema romaanissa ovat kasvitieteelliset puutarhat – puutarhat suljettuina kasvihuoneisiin (jotka muistuttavat Lontoon Kristallipalatsia). Kasvitieteellinen puutarha on toisaalta samanlaista todellisuuden kesyttämistä ja rajaamista kuin bloggaus, toisaalta villiä ja arvaamatonta: eksoottiset kasvit eivät aina tottele taitavaakaan puutarhuria.

Kaiken muun lisäksi Hakkaraisen kieli on lyyristä ja osuvaa, välillä melkein käsinkosketeltavaa. Kristallipalatsi jää pitkäksi aikaa pyörimään ajatuksiin. Upea romaani!