Effie

Meinasin pökertyä onnesta, kun huomasin, että prerafaeliiteista on tehty elokuva, jonka on käsikirjoittanut Emma Thompson! Thompson on aina ollut yksi suosikkinäyttelijöitäni, jollei jopa jonkinlainen esikuva. Ja prerafaeliittien taidetta olen rakastanut pienestä pitäen. Jossain vaiheessa tosin maalausten siirappinen romanttisuus meinasi aiheuttaa sokeriähkyn, mutta sitten luin koulukunnasta, ajan Britanniasta ja taiteilijoiden välisistä suhteista. Hehän olivat aikansa radikaaleja ja pahiksia, ja romanttisuudestaan huolimatta (tai sen vuoksi!) maalaukset aiheuttivat aikoinaan kovasti pahennusta, samoin kuin taiteilijoiden elämäntyyli.

Elokuva näyttää ihanalta, puvustaja on ilmeisesti todellakin perehtynyt hommaansa. Effien roolissa on Dakota Fanning, joka sopii prerafaeliittiestetiikkaan kuin nappi palttooseen. Effie Gray aiheutti omana aikanaan julkkisskandaalin. Hän meni naimisiin tunnetun taidekriitikon ja kulttuuriradikaalin John Ruskinin kanssa, mutta rakastui taidemaalari John Everett Millais’hin. Effien ensimmäinen avioliitto mitätöitiin oikeudessa, koska aviomies ei ollut koskaan pannut sitä käytäntöön, siihen kun olisi tarvittu yhdyntä. Kuuleman mukaan hyperesteetikko Ruskin järkyttyi saadessaan selville, että morsiamen vartalo ei ollutkaan samanlainen kuin kreikkalaisten patsaiden, vaan hänellä oli esimerkiksi karvoitusta. Avioero oli Ruskinille totta kai julkinen nöyryytys.

John Ruskinin persoona kiehtoo minua ja Englannissa opiskellessani kirjoitin hänestä esseenkin. Hän oli loistava taidekirjoittaja ja luennoi työväenluokan jäsenille kuvataiteesta työväenopiston tyylisissä laitoksissa. Samalla hänellä oli ainakin nykynäkökulmasta katsottuna paljon henkisiä ongelmia, jotka varmasti johtuivat osittain aikakauden ilmapiiristä. Seksuaalisuus ja kaikki ruumiillinen oli toisaalta paheksuttavaa, toisaalta taas nähtiin, että miehet eivät mahtaneet mitään seksuaalisuudelleen. Viktoriaanisena aikana sotilaille ei sallittu perhe-elämää, joten tarvittiin prostituoitujen armeija hoitelemaan heidän tarpeensa, eiväthän he toki ilmankaan voineet olla. Pahimmillaan Lontoossa oli yksi prostituoitu 25 miestä kohden. Prostituoiduilla ei tietenkään ollut ihmisoikeuksia, heistä puhuttiin ihmislikaviemäreinä.

Perhe oli pyhä asia ja kunnon miehen piti siittää paljon lapsia. Toisaalta kunnon perheenisät tartuttivat vaimoon ja lapsiin esimerkiksi syfilistä. Legendaaristen perheenemännän oppaiden kirjoittaja Mrs Beeton sai ilmeisesti mieheltään syfilistartunnan jo häämatkalla. Tällöin alettiin myös ajatella lapsia viattomuuden ja puhtauden symboleina. Lasten ja varsinkin pikkutyttöjen palvonta (joka toki koski ennenkaikkea keski- ja yläluokan pilttejä) aiheutti miehissä omituisia tyttöpakkomielteitä. Ruskin rakastui päätä pahkaa Rose La Touche –nimiseen pikkutyttöön, joka puolestaan sairastui aikakauden toiseen erikoiseen mielisairauteen, uskonnolliseen maniaan. Tuntuu, että uskonnollinen mania oli nuorille tytöille yksi harvoja keinoja ilmaista itseään tai ahdistustaan ja saada jopa ihailua osakseen.

Minulle läheinen on myös runoilija Christina Rossetti, prerafaeliittimaalari Dante Gabriel Rossettin sisar. Jan Marshin elämäkertateos Christina Rossetti – A Literary Biography (Ramdom House/Pimlico, 1994) on yksi kiinnostavimpia lukemiani elämäkertoja. Rossetti oli älykäs, lahjakas sekä omaperäinen runoilija, joka kärsi uskonnollisista pakkomielteistä. Uskonnollisen vakaumuksensa takia hän ei koskaan mennyt naimisiin, mutta – hieman yllättäen – teki vapaaehtoistyötä prostituoitujen parissa. Hän oli myös Britannian ensimmäisiä eläinoikeusaktivisteja.

Eilisiltana jouduin purkamaan lukuisia saumoja ja ihan sattuman kauppaa tulin katsoneeksi netistä kiinnostavan BBC:n ohjelman, joka käsittelee samaa aikakautta.