Ei päivää ilman Elantoa…
Kari Hakli: Elannon Pasilan myymälä 1971 (Helsingin kaupunginmuseo)
…eikä iltaa ilman Vinettoa.
Lapsuudessa perheessäni ostettiin ruokaa vain Elannosta. Koulun jälkeen sai mennä ostamaan tutuilta myyjiltä terveellistä välipalaa perheen tiliin – auta armias, jos ajatteli, että Kertulta tai Maipilta menisi pieni Muppet-pastillirasia ohi. Kun äiti tuli töistä kotiin Elannon kautta, häneltä kyseltiin viattomasti, oliko lapsilla tosiaan poikkeuslupa ostaa karamelleja, meillä kun ei ollut koskaan edes karkkipäivää.
Äitini säästi Elannon kuitit. Ne olivat keltaisia, kassakoneen muste oli punaista. Äiti talletti kuitteja vuoden ajan Lenin-kuppiin keittiön hyllyssä ja kerran vuodessa ne kiikutettiin myymälään. Sieltä kuitit matkustivat Hakaniemeen Elannon pääkonttoriin, missä laskettiin niistä kertyvä ostohyvitys. Ei tietenkään tiekoneella: vastikää luin, että Elannon ostohyvityksiä laskevalla osastolla oli töissä kymmeniä naisia, joilta meni vuosi laskea asiakkaiden kuitteja.
Houkutuksia Elannossa. Kuvaaja tuntematon, Helsingin kaupunginmuseo
Yksi rakkaimpia Elanto-muistojani on, kun myymäläämme Välitalontiellä Pakilassa ilmestyi erä Sarah Kay -kuvituksilla somistettuja peittoja. 1970-luvun pikkutytöille Sarah Kay oli ihaninta mitä oli. Mielikuva on selkeä: kun tulimme äidin ja pikkuveljen kanssa myymälään sisään, peitot olivat vastassa heti ensimmäisenä metallikoreissa. Niitä oli vaaleapunaisia ja vaaleanvihreitä. Äitini ei ikinä ostanut mitään, mitä vinguimme – itse asiassa kaupassa vinkuminen oli ankarasti kielletty – mutta tuolloin äiti yllättäen päätti, että tarvitsemme veljen kanssa uudet peitot. Mikä typerryttävä onnen hetki! Pikkuveli sai vihreän ja minä vaaleanpunaisen.
Elannon 110-vuotisjuhlavuoden kunniaksi Helsingin kaupunginmuseo on saanut haltuunsa Elannon valokuvakokoelman. Finnan sivuilla kuka vain voi ihailla kuvia ja verestää Elanto-muistojaan – huippujuttu! Lokakuun alussa Siltalalta ilmestyy Elannon historiasta kertova teos Kapinallinen kauppa. Siitä lisää myöhemmin! Suosittelen myös Timo Ylitalon ja Hannu Snellmannin teosta Tehtaalainen Helsingissä (Museovirasto, 1991), joka kertoo kaiken Elannon leipätehtaan työntekijöiden elämästä: työstä, asuinoloista, Elannon rakennuttamista asuintaloista, harrastuksista ja perhe-elämästä. Kiehtova kirja, joka olisi syytä julkaista uudestaan.