Ei rahaa passiin eikä hammasharjaan

Vaalien jälkeen netissä on rähisty siitä, kuka voi olla köyhä, missä ihmisillä voi mennä huonosti ja missä ei, ja ketä pitäisi auttaa. Keskustelu tuntuu liippaavan läheltä viktoriaanisessa Britaniassa syntynyttä ajatusta siitä, että on olemassa kahdenlaisia köyhiä: ahkeria ja nöyriä, jotka ansaitsevat apua (the deserving poor) ja laiskoja luusereita, jotka eivät sitä ansaitse (the undeserving poor). Köyhyyden historia on todella kiinnostava aihe ja toivon, että joku tutkija kirjoittaisi kaikenkattavan suomalaisen köyhyyden historian.

Tuntuu, että monessa suhteessa ollaan palaamassa 1800-luvun asenteisiin. Nyt vain apua ansaitsevat suomalaiset köyhät ja työttömät, ulkomaalaiset hoitakoon itse itsensä (vastustan termiä ”kantasuomalainen”, koska se on rasistinen). Maahanmuuttaja kelpaa, jos hän elättää itse itsensä, on ahkera ja sopeutuu. Viis siitä, että maahanmuuttajien työllistyminen on vaikeaa – kyllä sitkeydellä aina pärjää.

Toki sama ”jokainen on oman onnensa seppä” -ajattelu pätee muihinkin. Netissä tiedetään aina, mitä köyhän tai työttömän pitäisi tehdä. Kun Mathias Rosenlundin köyhän perheen kurjuudesta kertova romaani Vaskivuorentie 20 ilmestyi, nettikeskustelijat olivat tietenkin sitä mieltä, että köyhyys oli kirjailijan omaa syytä: kyllä työtä aina saa, jos ei ole nirso. Olisiko kannattanut opiskella järkevämpää ainetta ja niin edelleen. (Onko ihme, että Suomessa on nykyään niin paljon life coacheja, kun nettikeskusteluissakin aina tiedetään, miten muiden asiat pitää järjestää?)

Jupina siitä, mihin minun maksamani verot pitäisi käyttää, tuntuukin lisääntyvän vuosi vuodelta. Kommentit, joiden mukaan yksi pakolainen tulee maksamaan veronmaksajalle niin ja niin paljon, ovat kylmääviä. Entäs ulkomailta adoptoitu lapsi? Lasketaanko hänenkin elämälleen tietty summa? Verotuskäytännössä, laissa ja siinä, mihin yhteisiä varoja käytetään, on tietenkin paljon korjattavaa. Silti riipii yksittäisten kansalaisten varmuus siitä, että juuri he tietävät, mihin verovaroja pitäisi käyttää. Työttömyyskorvauksia ei pitäisi antaa henkilöille, jotka vain ”makaavat kotona”. Nettikeskustelija tietää, että Helsingissä hipsterit eivät tee töitä, vaan viettävät päivänsä Rytmissä kasvattamassa partaa, verovaroilla tietysti. Näissä visioissa toimeentulotuki/apuraha riittää kumman hyvin erikoiskahveihin.

Velloo omituinen kina siitä, kenellä on kurjinta. Kun SDP:n Sanna Marin kertoi haastattelussa kasvaneensa vauraalla alueella duunariyksinhuoltajan lapsena ja kokeneensa sivullisuutta, oltiin välittömästi sitä mieltä, että ei sellainen ole oikeasti rankkaa. Toisaalla yleisönosastolle kirjoittanut keskiluokkainen valittaa, että hänen rahojaan tuhlataan perheisiin, joissa ollaan työttömiä jo kolmannessa polvessa. Kuulemma yhteiskunta kohtelee keskiluokkaisia työssäkäyviä kansalaisia kaikkein huonoimmin. En oikein enää tiedä, mitä tuollaisesta voi sanoa. Ehkä kirjoittajan olisi kannattanut tutustua tähän erinomaiseen artikkeliin.

Omassa tuttavapiirissäkin hämmästyttää välillä se, etteivät jotkut tunnu tajuavan, millaista köyhyyttä ja kurjuutta Suomessa on. Kaikilla ei ole passia tai henkilökorttia, koska sen maksaminen on sosiaalitoimistossa harkinnanvaraista, ja kaikkien kaupunkien sosiaalitoimet eivät halua henkilökorttia maksaa. Millaista on elämä nykymaailmassa ilman minkäänlaista henkilöllisyystodistusta? Tutut erityisopettajat ovat kertoneet, ettei Suomessa ole kaikissa lapsiperheissä tietokonetta, eivätkä vanhemmat osaa sellaista edes käyttää. He eivät siis voi seurata Wilmaa.

Vein eilen vitosluokkalaisen katsomaan Outolintu-sarjan kakkososaa. Dystopiakirjallisuus on nuorten keskuudessa supersuosittua ja aikuisten kuulee usein ihmettelevän miksi. En ihmettele sitä ollenkaan. Veronica Rothin YA-romaanisarja Outolintu (Divergent) kertoo tulevaisuuden yhteiskunnasta, jossa ihmiset jaetaan viiteen eri ryhmään kykyjensä ja ominaisuuksiensa perusteella. Kunkin täytyy elää ryhmälle asetettujen säännösten mukaan, jotta kansalaiset eivät käyttäisi vapaata tahtoa, eikä yhteiskuntajärjestys vaarantuisi. Ei kovin mielikuvituksellinen tulevaisuuden näkymä! Ymmärrän hyvin, miksi tarina vetoaa nuoriin.

Johtuuko köyhien haukkuminen ja vähättely siitä pelosta, että jokainen ei olekaan oman onnensa seppä, ja voi pudota itsekin köyhyysloukkuun?