En tiedä mistään mitään!
Uutisten, maailmanmenon ja keskustelujen seuraaminen on alkanut todenteolla uuvuttaa. Tuntuu, että ollaan pelottavassa tilassa: Suomi on kuulemma historian suurimmassa lamassa (1860-lvulla eläineillä voisi olla tähän jotain sanomista, tosin silloin ei laskettu bruttokansantuotetta, joten ei tainnut olla lamaakaan), samanaikaisesti käynnissä on valtava kansainvaellus. Syitä ja seurauksia on aina vain vaikeampi ymmärtää, varsinkin kun samaan aikaan molempiin korviin kailotetaan eri asioita.
Eniten uuvuttaa suomalaisten kyvyttömyys toimia yhteisönä. Ystäväni Anna-Riikka kirjoitti eilen Facebookissa: ”Lakkokeskustelut vakuuttivat, että on aika pitää taukoa politiikan seuraamiselta somessa. Eniten toivoisin, että ne jotka iloitsevat lakoista ja ne jotka ovat julkisesti ylpeitä mennessään perjantaina töihin, löytäisivät keskusteluyhteyden. Olen lukenut tänään monta keskustelua, jossa sekä lakkoihin osallistumista että niiden vastustamista perustellaan solidaarisuudella ja yhteisellä hyvällä. Omat joukot nähdään vastuunkantajina, toiset itsekkäinä oman edun tavoittelijoina.” Pitäisi vetää yhtä köyttä, mutta toisin ajattelevia sätitään ja haukutaan. Yhä useammin tuntuu, etten jaksa ajatella mistään mitään.
Olen pyrkinyt katsomaan telkkarista kaikki mahdolliset maahanmuuttokeskustelut, mutta aika pian tuli sellainen olo, että onkohan lapsille hyväksi kuunnella noita ohjelmia. Aikuiset ovat ohjelmissa lähestulkoon tukkanuottasilla, kiljuvat toistensa puheen päälle ja toimittajaparka on siellä keskellä kuin tarkkiksen sijainen, joka menettää auktoriteettinsa heti kättelyssä. Sama huuto ja meuhkaus toistuu usein myös silloin, kun ”keskustellaan” leikkauksista.
Tuntuu, että poliitikot vain rääkyvät kurkku suorana. Toisaalta tavallinen kansalainen viettää iltoja näppiksen kanssa ja tykittää sekä poliitikoille että toimittajille anaaliraiskausfantasioitaan. Somessa vedetään kavereitakin verbaalisesti turpaan. Viime aikoina olen turvautunut taas Anti-Social -ohjelmaan. En jaksa videoita, joissa Unkarin poliisi hakkaa pampulla pakolaislapsia, enkä jaksa suomalaisten loputonta jankuttamista ”terveistä nuorista miehistä”, jotka kipittävät pitkin Eurooppaa ilmaisen hammashoidon toivossa.
Sekin pelottaa, että pakolaisten vastaanottaminen on ilmeisesti sysätty vapaaehtoisten ja hyväntekeväisyysjärjestöjen harteille. Entä jos Torniossa seurakunta ja Punainen Risti eivät olisi tehneet mitään? Olisivatko pakolaiset jääneet S-Marketin tuulikaappiin näkemään nälkää? Helsingissä pikkulapsiltakin paiskataan poliisiaseman ovi nenän edestä kiinni virka-ajan päättyessä, vaikka mitään suojaa ei olisi. Tavallisen perheenäidin näkökulmasta tuntuu, että viranomaiskäytännöt ovat ihan jäljessä arkitodellisuudesta. Poliisiasemalla pakolaisten auttaminen sysätään asiakkaille.
Irvokasta kyllä, kukaan ei enää tunnu haukkuvan suomalaisia työttömiä tai romaneja. Vielä jokin aika sitten kotimainen työtön oli saamaton lusmu, joka makasi mieluummin sohvalla polttamassa tupakkia (muiden rahoilla) kuin haki töitä. Nyt hän onkin kunnon kantasuomalainen, jolta pakolaiset uhkaavat viedä sosiaaliturvan. Vielä vähän aikaa sitten kyylättiin silmä kovana, miten hienolla autolla romanit ajavat, missä he asuvat ja paljonko he saavat sossusta rahaa. Nyt ei enää ehditä paheksua romaneja, kun pitää kytätä maahanmuuttajia.
Viime päivinä olen miettinyt, kumpi on parempi vaihtoehto, se että työntää pään pensaaseen, lopettaa ajankohtaisohjelmien sekä somekeskustelujen seuraamisen ja keskittyy vaikkapa muinaisesta inkakulttuurista kertoviin dokumentteihin? Vai se että seuraa maailmanmenoa ja ahdistuu? En enää kykene muodostamaan mielipiteitä maahamuutosta tai leikkauksista tai yhtään mistään muustakaan. Riehujien varmuus oikeasta ja väärästä hämmentää.
Ahdistusta lisää sekin, että moni nykypolitiikko tuntuu olevan pihalla vähän kaikesta, silti olemattoman tietämyksen pohjalta räyhätään milloin mistäkin asiasta. Viime aikoina on väkisinkin tullut ikävä entisaikojen harmaan asiallisia poliitikkoja.
(Kuvakaappaus HS)