Ensimmäinen Mikini

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava, 2013)

Tästä kirjasta oli talvella kamalasti varauksia ja kun valittelin asiaa kirjoittajalle, hän lahjoitti minulle teoksen Miki-version. Kuten kuvasta näkyy, Miki on lilliputtiversio varsinaisesta kirjasta. Sisältö on sama, se vain on painettu virsikirjapaperille. Kirjaa luetaan eri suunnasta kuin tavallista nidettä. Tämä oli ensimmäinen kokemukseni Mikistä. Hyvä puoli tietysti on (sen lisäksi että Miki on esineenä söpö) pieni koko: kirjaa on helppo pitää mukana käsilaukussa. Huonoja puolia on paperin hauraus ja se, että välillä sivuja on vaikea kääntää. Yksi haittapuoli oli myös, että minikirja unohtuu helposti laukun pohjalle.

Sitten sisältöön. Alkuasetelma lienee jo tuttu, ainakin naistenlehtien lukijoille: mainostoimittaja ottaa virkavapaata työstään ja lähtee Japaniin tutkimaan tuhat vuotta sitten elänyttä kirjoittajaa Sei Shonagonia (en osaa tehdä o:n päälle aaltoa). Samalla hän tutkailee itseään ja elämäänsä. Lajina on siis omakohtainen kertova nonfiktio.

Tämä kirja kannattaa ehdottomasti lukea. Siinä on paljon inspiroivia ja viisaitakin ajatuksia, toisaalta Kankimäki kirjoittaa omasta sielunelämästään hauskan itseironisesti. Olen uneksinut matkasta Japaniin kymmenvuotiaasta lähtien, joten minua tietysti kiehtoi sekä menneisyyden että nykyisyyden kuvaaminen (ruuista puhumattakaan). Kankimäki käsittelee naiseutta, naisen omaa tilaa ja luovuutta, naisten kirjoittamista eri aikoina sekä itsellisen naisen elämänvalintoja. Japanilainen kulttuuri aukeaa lukijalle hauskasti.

Joissakin arvosteluissa on kirjoitettu, että teos on hyvin omakohtainen. Kyllä se onkin, mutta silti jäin kaipaamaan vähän lisää. Olen lukenut omakohtaista nonfiktiota englanniksi ja tuntuu, että angloamerikkalaisissa lajityypin teoksissa mennään itsetutkistelussa paljon pitemmälle. Tuntuu epäreilulta sanoa näin, mutta koin Kankimäen omakohtaisuuden liian hillityksi. Ymmärrän kyllä, että ensikertalaista hirvittää kirjoittaa henkilökohtaisista tuntemuksistaan pohjamutia myöten, mutta silti olisin toivonut, että Kankimäki olisi vedellyt enemmän yhtäläisyyksiä Sein ja oman itsellisen roolinsa välille. On toki niinkin, että isommilla kielialueilla saattaa olla helpompi kirjoittaa riipaisevan omakohtaisesti.

Silti parhaimmillaan tuntui kuin olisin lukenut ikioman kirjeenvaihtoystävän kirjoituksia, sellaisen, jonka kanssa nuorena jaettiin omia ajatuksia, kun tuntui, ettei kukaan lähipiirissä niitä ymmärtänyt.