Haaveilua puistossa

Jatkoin Haahtelan parissa ja luin Elenan (Otava, 2003). Kirja jäi minulta aikoinaan kesken, eikä ihme: se ilmestyi samoihin aikoihin, kun sain esikoiseni, joka oli vaativa vauva eikä nukkunut koskaan. Univajetokkurassa on vaikea keskittyä hienoon proosaan!

Elenassa on jotain samaa kuin Perhoskerääjässä. Päähenkilö on syrjästäkatsoja, tunnelma on haikea – kirjan lopussa selviääkin miksi. Sen kummempaa juonta ei ole: vanha mies näkee puistossa ventovieraan nuoren naisen, hurmaantuu tästä ja yrittää nähdä naisen päivittäin.

Pidin siitä, että päähenkilöstä ei kerrota melkein mitään. Pidän paljon syrjästäkatsojateemasta ylipäätään. Minusta elämässäkin kiinnostavimpia ovat ne, jotka jäävät sivuun, eivät ne, jotka osaavat pitää itsestään meteliä. Mies elää erityneisyyden tilassa, oman alakulonsa vankina. Kun hän kykenee saamaan heiveröisen yhteyden toiseen ihmiseen, hän pääsee ulos eristyneisyydestään ja muuttuu aktiivisemmaksi.

Elena on ihanan lyyrinen ja kaunis. Tavallisesti minua häiritsee, jos romaani tapahtuu ei-missään, mutta tässä tapauksessa se ei häirinnyt. Mies elää kaupungissa, joka voisi olla melkein mikä tahansa kaupunki.  Yleiskaupunkimaisuus on rakennettu hyvin. Alakulon ohessa kirjassa on hiljaista huumoria. Romaani oli kokonaisuudessaan jotenkin merkillisen rauhoittava.