Helsingin Don Draper

Sanomalehden toimittaja Pekka Vuori saa puhelun asetoveriltaan Klaus Jedermannilta: tämä haluaa tavata. Sodan päättymisestä on 15 vuotta ja sinä aikana Jedermannista on tullut iso kiho, suuren mainostoimiston pääjohtaja. Toimiston nimi on vaihdettu vastikää Mainos Jedermannista Markkinointi Jedermanniksi, sillä nyt eletään uusia aikoja. Mainnonnasta on tulossa entistä röyhkeämpää ja Yhdysvaltojen esimerkin mukaan se luottaa entistä enemmän psykologiaan ja tutkimustietoon.

Jedermann tarjoaa Vuorelle viestintäpäällikön paikkaa ja koska palkka on parempi kuin sanomalehdessä, tämä suostuu. Journalisti imaistaan mainosmiesten hektiseen maailmaan. Jedermann on rikas ja tyylikäs: on syklaaminpunainen mersu, Saville Row’n räätäleillä teetettyjä pukuja ja ökyhuvila Westendissä, uima-altaalla totta kai. Kulissien takana ei kuitenkaan suju auvoisasti. Vaimo on miestään kohta kylmä ja pitkä liitto on vain vahvistanut pariskunnan kipupisteitä. Teini-ikäiset lapset nokittelevat isälleen.

Luonnollisesti johtaja hakee lohtua nuoren sihteerinsä reisien välistä. Kokematon tyttö rakastuu, mutta osaako kyyninen markkinamies enää lainkaan rakastaa ja kiintyä? Jedermann alaisineen on häikäilemätöntä sakkia: teini-ikäisille luodaan uusi savukemerkki, seksikkäitä rintaliivejä mainostetaan 15-vuotiaille ja sianlihakampanjaan satsataan, vaikka viranomaiset valistavat kansaa sianlihan epäterveellisyydestä. Kova työ vaatii rajut huvit. Viskiä ja konjakkia kiskotaan Tornin ateljeebaarissa, syödään loistoillallisia Kämpissä ja Kalastajatorpalla ja kipottelu jatkuu usein vielä johtajan huvilalla.

Kyynärpäät on romaanina aika heikko, mutta ajankuvana äärimmäisen kiinnostava. Moni markkinointia ja mainontaa koskeva ajatus pätee tänäkin päivänä. Parhaimmillaan Talvi luo ajankuvaa pienillä, lyyrisillä vedoilla. Kirjailija on selvästi lukenut Waltarinsa, kaupunkikuvauksessa on samaa sykettä kuin Waltarin kuvauksissa 1920–30-luvun Helsingin elämästä. Tosin 1920-luku taisi olla Helsingissä vielä rajumpi dokaamis- ja bilettämisaikakausi kuin 1960-luku.

Romaanina teos kompastuu siihen, ettei se osaa päättää, mitä se olisi. Tarinan alussa Pekka Vuori asettuu mainostoimistoon, tarkkailee esimiestään ja tekee tästä muistiinpanoja. Vuori lienee kirjailijan alter ego ja lukija olettaa, että hänen kauttaan kerrotaan Jedermannin elämäntarina. Yhtäkkiä kerronta alkaa kuitenkin pomppia näkökulmasta toiseen. Tämän lisäksi vaihdellaan vielä ensimmäisen ja kolmannen persoonan kerronnan välillä sekä preesensin ja imperfektin välillä. Uusia näkökulmia tuodaan kuvioihin vielä sivun 260 tienoilla. Minämuotoiset osuudet ovat tyylillisesti hyvin samankaltaisia ja on vaikea tietää, kuka kulloinkin puhuu. Välillä Jedermannia kuvaillaan kertojan/kirjailijan näkökulmasta, välillä humpsahdetaan miehen omaan tajunnanvirtaan.

Pahin kömmähdys romaanissa on kuitenkin kirjailijan ylenkatse, kun hän tarkastelee mainosväkeä. Lukijalle taotaan pampulla päähän, että nyt kerrotaan pinnallisista, inhottavista ihmisistä, joita kiinnostaa vain raha, ylellinen elämä ja muista hyötyminen. Romaanin pitäisi jättää lukijalle tilaa tehdä omia oivalluksia ja johtopäätöksiä. Nyt kaikki annetaan lusikalla suoraan suuhun.

Eräs häiritsevä seikka on kerronnan paatoksellisuus, joka yhdistyy paheksuvaan luonnehdintaan. Paatoksellisuudesta tulevat välillä mieleen teatraalisimmat Suomi-filmit ja se on hassussa ristiriidassa romaanin kuvaaman modernin maailman kanssa. Kirjailijan olisi pitänyt hillitä paatosteluaan.

Huvittavaa Kyynärpäissä on se, miten paljon siinä on yhtäläisyyksiä Mad Men -sarjaan. On viin… viskiin ja konjakkiin menevä komea ja tyylikäs mainostoimistopomo, jolla on takanaan sotakokemuksia ja muita synkkiä asioita. Perheestä ja lapsista on tullut vieraita, vaikka ulkoiset puitteet ovat kunnossa. Nuoret tytöt houkuttelevat enemmän kuin vaimo, koska he jaksavat kuunnella miehen työhuolia loputtomiin. Kyynärpäiden maailmassa tosin juomalaskujen kanssa ollaan tiukempia kuin Mad Menissä, ”sheriffi” ei hyväksy mitä tahansa ravintolalaskuja firman maksettavaksi. Jedermann paahtaa Don Draperin tapaan terveytensä kustannuksella ja on loistava ideanikkari, mutta henkilöstöhallinnon suhteen taidot eivät meinaa riittää.

Puutteista huolimatta romaani kannattaa lukea, jos 1960-luvun ilmapiiri tai mainonnan historia kiinnostavat.