Herkkä ulkopuolinen

Anja Snellman: Antautuminen (WSOY, 2015)

Anu on kalliolaisperheen superherkkä lapsi. Hän pelkää kaikkea ja kaikkia, ja hakee turvaa äidin helmoista sekä omasta mielikuvitusmaailmastaan. Yksinäiset leikit, sanojen makustelu ja kirjat ovat Anulle tärkeitä, kouluelämä on kauhistus. Silti tyttö pärjää hyvin ja päätyy akateemisiin opintoihin. Sitten ilmestyy esikoiskirja, joka on Anun ällistykseksi kohuromaani. Alkaa kirjailijanura, löytyy mies, jonka kanssa perustetaan perhe.

Anja Snellmanin uusinta romaania on vaikea lukea ilman ennakko-odotuksia ja -ajatuksia. Edellinen romaani Pääoma käsitteli kasvamista vammaisen ihmisen sisaruksena. Pidin kirjasta. Tällä kertaa käsittelyssä on erityisherkkyys. Erityisherkkyyteen suhtaudutaan henkilöstä riippuen joko helpottuneesti (erityisherkät itse) tai hieman ärsyyntyneesti. Joitakin riepoo kovasti erityisherkkyyden ”hypetys” mediassa.

Olen ollut lapsesta saakka herkkä, ujo ja kova jännittämään. Kun erityisherkkyydestä alettiin puhua mietin, että olenkohan itsekin erityisherkkä. Liityin erityisherkkien Facebook-ryhmään, mutta en tunnistanut itseäni muiden kokemuksista, joten erosin ryhmästä. Sen jälkeen muutama erityisherkäksi julistautunut tuttava sanoi minulle, että ”kyllä sen tietää, kun tähän porukkaan kuuluu”, ”me ollaan kyllä ihan omanlaisiamme ihmisiä”, ”jos sä et viihtynyt siinä ryhmässä, niin etsä kyllä meihin kuulu”. Jossain nettikeskustelussa joku valitti, että osa erityisherkistä vaikuttaa lahkon jäseniltä. On löydetty oma juttu, kaikki selittyy sen avulla. Tämä ei tietenkään koske kaikkia.

Ilmeisesti siis ujous ja herkkyys, voimakas eläytymiskyky tai aistiherkkyys eivät tee ihmisestä erityisherkkää. Mikä sitten tekee? Kirjan Anu jännittää esimerkiksi kouluruokailua niin paljon että oksentaa joka päivä. Hän ei kykene kertomaan nimeään, vastaamaan tunneilla tai menemään taululle. Hän ei saa ystäviä pihan lapsista, eikä koulussa. Hän ei uskalla mennä Linnanmäen laitteisiin ja pelkää muutoinkin kaikenlaista sekä säikkyy kovia ääniä.

Olen lukenut lähes kaikki Anja Snellmanin/Kaurasen kirjat. Teini-iässä ja nuorena ihailin häntä. Sonja O,. Kiinalainen kesä ja Ihon aika varsinkin olivat minulle silloin tärkeitä kirjoja. Antautumisen alkupuolella, lapsuuskuvauksien kohdalla, lukukokemusta häiritsi se, etten osannut oikein yhdistää romaanin päähenkilöä siihen tietynlaiseen Anja Kauranen -saagaan, joka kantaa kirjasta toiseen. Nuorena luin kirjailijan teokset monta kertaa uudelleen ja minulle syntyi kuva räväkästä tytöstä, joka riehuu pitkin Kallion kortteleita räkä poskella ja leikkii poikien kanssa sekä häärii pomona pihan leikeissä. On vaikea tietää, mikä on omaelämäkerrallista ja mikä fiktiota. Tietysti ihminen voi muiden silmissä olla ihan muuta kuin mitä on sisimmässään, mutta minusta tuntui silti vaikealta yhdistää kirjan Anua Anja Snellmaniin/Kauraseen.

Anja Snellman kirjoittaa todella hienoa kieltä, olen aina nauttinut hänen sanavarastonsa runsaudesta ja kielen rytmin tajustaan. Antautumisen alkupuolella sen sijaan häiritsi liioittelu. Luulisi, että jopa 60-luvulla lapsi joka ei selviä arjen hommista kuten syömisestä ja koulunkäynnistä olisi viety psykiatrille, olihan lastenpsykiatria tuolloin jo olemassa. Lapsuuskuvauksissa yliherkkyyttä liioitellaan niin paljon, että mieleen tulivat jotkin keskitysleireiltä selvinneitä lapsia kuvaavat kirjat. Mutta kuten sanottu, ehkä en vain ymmärrä erityisherkkyyttä.

En osannut myöskään oikein suhtautua siihen, miten helposti superarka Anu kuitenkin nappaa itselleen poikaystäviä. Kerronnan siirtyessä opiskeluaikoihin tuntui kuin olisi siirrytty fiktiivisestä henkilöstä oikeaan Anja Kauraseen. Yhtäkkiä Anu toimittaa rääväsuista lehteä ja pullauttaa julkisuuteen kohuromaanin. En oikein osannut yhdistää tätä superarkaan pikkutyttöön. Kirjailijan rehellisyys on kyllä kunnioitettavaa. Hän kuvaa kirpaisevasti, miten omat lapset eivät varsinkaan teini-iässä ymmärrä äidin ”outoutta”.

Kaiken kaikkiaan Antautuminen jätti ristiriitaisen olon. Se on hyvin kirjoitettu ja myös tunnetiloja on kuvattu taitavasti. Kirjassa on ihania hetkien ja tunnelmien kuvauksia. Minulle teos jäi kuitenkin vieraaksi. Vaikutelmaa vahvisti kerronnan totisuus ja tietynlainen uhrin osan korostaminen. Erityisherkille romaani on kuulemma tärkeä, joten ehkä olin vain väärä lukija tälle kirjalle.