Hiljaisuuden jano

Sain ystävältäni vuoden vanhan Kotivinkin (11.9. 2013), jossa on kiinnostava kirjailija Katja Kallion haastattelu. Pidin paljon Kallion viimeisimmistä romaaneista Syntikirjasta ja Säkenöivistä hetkistä. (Myös huumorikirja Tyypit on aika ihana.) Haastattelussa Kallio kertoo, miten hän on karsinut elämästään paljon, jotta voi keskittyä kirjoittamiseen, lukemiseen ja perheeseen – se tarkoittaa esimerkiksi, että omat menot ovat minimissä, eikä hän tapaa ihmisiä usein.

Haastattelua lukiessa ajattelin, että ihailtavan vahva nainen, kun viihtyy niin hyvin yksinäisyydessä. Onkohan tämä tyypillinen suomalainen asenne? Siis että on ihailtavaa pärjätä henkisesti yksin (toki kirjailijalla on mies ja kaksi lasta)?

Minäkään en käy paljoa omissa menoissa, mutta se ei ole oma valinta, vaan johtuu siitä, että olen lasten kanssa yksin. Hoitajaa on vaikea saada, varsinkin jos haluaisi olla myöhään. Arki vaatii muutenkin paljon organisointia, usein tuntuu etten vain jaksa ruveta järjestämään lapsille hoitajaa. Välillä tuntuu karvaalta, kun ei pääse johonkin tapahtumaan, mutta toisinaan jään kotiin siksi, että haluan olla lasten kanssa. Silloin ei tunnu yhtään ikävältä, kun menemättömyyden on itse valinnut!

Katja Kallio on vetäytynyt toisinaan Hankoon kirjoittamaan yksin. Minäkin olen välillä viikon Tallinnassa (isovanhemmat tulevat silloin meille asumaan). Ihan yksin en kuitenkaan ole. Tapaan tallinnalaista ystävätärtä ja pidän yhteyttä muihin Facebookin avulla. Viime aikoina olenkin miettinyt, että on vähän epäreilua, miten moni kuittaa Facebookin, no, jotenkin moraalisesti vääräksi! Taannoin pidin eläkeläisten Facebook-kurssin, sielläkin jotkut kommentoivat että ”mä kyllä tiedän, että Facebook on pinnallisille narsisteille” tai ”minä kyllä mieluummin tapaan ihmisiä oikeasti kun roikun netissä”. Mutta entäpä jos ihmisiä ei pääse tapaamaan oikeasti? Jos on lapsissa kiinni kuten minä, liikuntarajoitteinen, sairas tai asuu syrjäseudulla? On ujo, paniikkihäiriöinen tai kärsii väsymysoireyhtymästä?

Eräänä päivänä rupesin miettimään, millaista olisi tehdä töitä yksin kotona ja olla illat lasten kanssa, jos Facebookia ei olisi. Hyvistä aikomuksista huolimatta loskaisina talvi-iltoina tuntuu raskaalta lähteä kyläilemään. Silloin on hienoa, että aikuista ”juttuseuraa” on saatavilla netissä koska vain. Voin vain kuvitella, millainen helpotus se on vaikkapa liikuntarajoitteiselle, joka ei pääse ihmisten ilmoille ilman apua, eikä apua aina ole saatavilla.

Ehkäpä Facebookia haukkuneet kurssilaiset olivat puolustuskannalla ja pelkäsivät, että oma sosiaalinen elämä voi jonakin päivänä olla netin varassa. Minusta sen sijaan vaikuttaa hienolta, että tulevaisuudessa vanhat ihmiset voivat ehkä lievittää yksinäisyyttä somen avulla. Itse olen saanut Facebookin kautta uusia ystäviäkin. Sitä ennen sain ystäviä sähköpostilistoilta. Ja niin kummallista harrastusta ei varmasti olekaan, ettei Facebookista löytyisi harrastajien omaa ryhmää. On yhteisö niin retrohelistimiin hurahtaneille kuin 1980-luvun kahdeksankulmaisia Arcoroc-astioita keräileville. (Tiestikö, että niitäkin joku keräilee? En minäkään.)

Nuorena määrittelin itseni sosiaaliseksi erakoksi. Tarvitsen paljon yksinäisyyttä, enkä kestä hirveästi virikkeitä. Tässä asiassa esikoiseni opetti minua tuntemaan itseäni. Hän oli vauvana erittäin virikeyliherkkä. Jos käytiin vaikka vain Stockmannilla, vauvalta meni seuraava yö heräillessä ja vekslatessa (ja siihenhän piti koko perheen ottaa osaa). Ymmärsin, että pohjimmiltani olen samanlainen kuin hän: erittäin utelias ja ihmisrakas, mutta kiintiö tulee nopeasti täyteen ja silloin pitää saada elellä hiljakseen jonkin aikaa.

Katja Kallion haastattelu oli piristävä. ”Kaipaan tosi vähän vaihtelua elämääni. En juuri koskaan”, hän sanoo. Nykyäänhän pitäisi koko ajan kokea, matkustella, ottaa uusia harrastuksia ja seurata maailman menoa. Välillä saan tunnontuskat, kun minua ei kiinnosta yhtään matkustaa Intiaan (luultavasti kuolisin kulttuurishokkiin), uudistaa kodin sisustusta tai hankkiutua suurten elämysten äärelle. Välillä tunnen itseni nynnyksi, kun muut samanikäiset matkustelevat (lastenkin kanssa) niin paljon ja kauas. Katselen kyllä mielelläni matkaohjelmia, esimerkiksi sarja jossa Anthony Bourdain kävi kokkailemassa mummojen kodeissa eri maailmankolkissa oli minusta hauska. Ja Madventures on lempisarjojani! Kaunokirjallisuuden kautta pääsen kurkistamaan eri kulttuureihin.

Viime viikolla kirjailijoita puhutti runoilija Miki Liukkosen haastattelu. Moni katsoi, että haastattelussaan Liukkonen ihannoi rappiokirjailijan meininkiä. Osa uskoi, että haastattelu oli pelkkä performanssi. Liukkosen uho toi mieleen, miten paljon nuorena häpesin omaa nynnyyttäni. 1980–90-luvuilla kirjallisuudessa tuntui olevan muodissa hurjastelu, piti kokea kaikkea rankkaa. Yksi kirjoittamisen opettaja sanoi minulle että ”sä et ole kokenut mitään, jos et ole liftannut Suomen ympäri markka rahaa taskussa” ja sitten hän selosti omia käänteitään, miten hän oli esimerkiksi ollut asunnoton köyhä taiteilija ja asunut yhden kesän kaverin vinttikopissa. (Kyseinen kirjailija muistuttaa nykyään enemmän kunnon marttaa kuin rappiokirjailijaa.) Muserruin opetuksista. Samaan aikaan Rosa Liksom julkaisi ensimmäiset teoksensa ja ahdistuin niistäkin. En ollut koskaan nähnytkään niin rajuja tyyppejä kuin hänen kirjoissaan ja minua pelotti, jos jouduin menemään alikulkutunneliin leiriyteen punkkariporukan ohi.

Nykyään häpeä tuntuu pöhköltä. Maailmassa on hirveästi nynnyjä, jotka ovat kirjoittaneet hienoja kirjoja ja maalanneet upeita tauluja. Paljon vähemmän on tolkuttomia dokaajia ja rankkaa elämää viettäneitä, jotka olisivat saaneet paljon aikaan. Nykyään uskon, että nynny syrjästäkatsoja voi saada aikaan hienoa kirjallisuutta. Liukkosen ja Kallion haastatteluissa näkyy hauskasti kaksi ääripäätä: toinen uhoaa olevansa rankka tyyppi, toinen kertoo tarvitsevansa superrauhallista elämää voidakseen kirjoittaa. Toivon kuitenkin, että nuorille kirjoittajille annettaisiin enemmin esikuvaksi nynny kuin ”rankkaa” elämää elävä sekoilija. Ja että nuorta kirjoittajaa arvostettaisiin sellaisena kuin hän on! Luovan kirjoittamisen opettaja voi olla nuorelle esikuva ja hänen sanansa tosi tärkeitä.