Hullu rakkaus x 2

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä (Siltala, 2014) ja Vailla henkilökohtaista vastuuta (Siltala, 2015, molemmat suom. Sanna Manninen)

Kolmikymppinen Ester Nilsson on runoilija ja esseisti, joka ymmärtää monimutkaista filosofista ajattelua paremmin kuin omaa sydäntään. Kun Esteriä pyydetään pitämään esitelmä nykytaiteilija Hugo Raskista, hänen elämänsä muuttuu – taiteilija nimittäin istuu yleisössä kuuntelemassa, mitä hänen taiteestaan ajatellaan. Pariskunnan välillä roihahtaa, mutta Hugo ei ole helppo saalis. Ester rakastuu päätä pahkaa, eikä näe epätasapainoa itsensä ja Hugon välillä. Hugo taas ei voi olla käyttämättä hyväkseen Esterin tunteita.

Ensimmäisessä Ester Nilssonista kertovassa romaanissaan Omavaltaista menettelyä Lena Andersson kuvaa todella tarkasti rakkaussuhdetta, jossa toinen osapuoli ei halua sitoutua ja toinen roikkuu vimmaisesti toivossa kiinni. Monimutkaiset ajatusprosessit ja analysointi ovat Esterille elinehto. Hugo nauttii naisen älystä ja siitä, että saa uusia näkökulmia omaan taiteeseensa. Älykkyydestään huolimatta Ester käyttäytyy sekopäisesti – välillä olisi tehnyt mieli iskeä häntä pampulla päähän, jotta hän tulisi järkiinsä. Molemmissa henkilöhahmoissa on kiehtovaa ristiriitaisuutta. He ovat lahjakkaita ja ärsyttäviä, mutta heidän tekonsa ja valintansa ovat samastuttavia. Lena Andersson sanoittaa sydämen tunteita ja pakkomielteisiä ajatuksia erittäin kiinnostavasti. Vain romaanin loppu oli pettymys, se oli vähän laimea.

Romaanissa Vailla henkilökohtaista vastuuta Ester rakastuu naimisissa olevaan näyttelijään Olof Steniin. Tämä on oikeastaan sama tarina pienin vivahde-eroin: nyt Ester on rakastajattaren roolissa. Olof soutaa ja huopaa, pitää Esteriä löyhässä lieassa, vaatii ymmärrystä tilanteelleen. Tulee tunne, että hän tarvitsee sitä, miten Ester täydentää hänen vikojaan. Olof on veltto ja epä-älyllinen, Esteristä hän saa uutta polttoainetta ja ajateltavaa. Jälleen Andersson kuvaa osuvasti tuhoon tuomitun suhteen vaiheita ja käänteitä.

Moni lukija on ihmetellyt, miksi Ester, joka on muuten älykäs, on miesten suhteen niin tomppeli. Viimeistään toisen romaanin loppupuolella rupeaa tuntumaan, että jollakin tavalla Ester nauttii tuskaisista suhteista ja omasta masokistisesta käytöksestään. Työssään hän on arvostettu ja ajattelijana kypsä, tunne-elämältään selvästi epäkypsä. Ristiriita on kiinnostava. Molemmissa kirjoissa kuvataan hankalia persoonallisuuksia, ihmisiä jotka eivät osaa olla yhdessä, eivätkä erillään.

Näistä kahdesta kirjasta ensimmäinen oli parempi ja ehyempi. Molemmat luki mielellään, vaikka tarina on melkein sama. Ensimmäisestä romaanista minulle tuli välillä kovasti mieleen Truffaut’n tositarinaan perustuva elokuva Adele H:n tarina. Molemmat kuvaavat pakkomielteistä, tuhoavaa rakkautta, tosin Adele kärsi mielenterveyden ongelmista.