Huutolaispojan tyly tie

Ville Paakonmaa: Taivas kuvastuu veteen (Pellervo, 1956)

Ryhdyin lukemaan tätä kirjaa ystäväni Juri Nummelinin vinkistä, koska huutolaiskokemukset kiinnostavat. Olen lukenut useita huutolaislasten muistelmia. Mielestäni huutolaisjärjestelmä on häpeäpilkku historiassamme. Jotkut lapset toki pääsivät hyviin perheisiin, mutta osa joutui orjan oloihin.

Lukiessani kirjaa oletin, että kyseessä oli tarinalliseksi käsitelty muistelmateos. Vasta luettuani teoksen perehdyin Jurin kirjoitukseen, ja tajusin, että kyseessä onkin romaani. Päähenkilön huutolaiskokemukset eivät kuitenkaan ole mitenkään ristiriidassa oikeiden tapausten kanssa, päinvastoin. Romaanin poika Onni erotetaan leskiäidin kuoltua sisaruksistaan ja sijoitetaan itaran, julman pienviljelijän huusholliin, jossa asuvat myös perheenpään siskot sekä huutolaisena itsekin taloon tullut renki Taavetti. Onni joutuu tekemään kovasti työtä, häntä hakataan ja nujerretaan henkisesti. Vaatteet ovat pelkkiä räsyjä, eikä ruokaakaan saa tarpeeksi – tosin kukaan muukaan perheessä ei elä yltäkylläisyydessä.

Ainoa, joka on ystävällinen Onnia kohtaan on Taavetti. Rengiltä Onni oppii tilan töitä. Opiskella poika saa pari viikkoa kiertokoulussa sekä myöhemmin rippikoulussa. Onneksi paikkakunnan ankara rovasti pitää huolen, että lukutaito on hallussa.

Paakonmaa on vetävä kertoja. Pojan tuntemuksia ja henkilöiden välistä dynamiikkaa kuvataan hyvin. Minua kiehtoi erityisesti suomalaisen arjen kuvaus. Tapahtuma-aika on ilmeisesti jossain 1900-luvun alussa, mutta yhtä hyvin voitaisiin olla 1800-luvun alussa, sillä mitkään apuvälineet eivät vielä helpota maalaisten työtä. Viljelykset kasketaan metsään, lehmät laiduntavat saloilla ja jokainen ruuanmurena on raatamisen tulosta. Paakonmaa kuvaa maatöitä erittäin seikkaperäisesti, mutta osansa saavat myös tunnelmat. Varsinkin Onni-pojan kokemukset paimenessa on kuvattu hyvin.

Elämän kovuus on vaikuttanut myös ihmisten mieliin. Huutolainen on epähenkilö, johon muut purkavat pahaa oloaan ja turhautumistaan, mutta hän on myös huvin lähde. Hänen pilkkaamisensa ja rökittämisensä tarjoaa viihdykettä raatamisen ohessa. Ihmisistä, joilla hädintuskin menee yhtään paremmin, on hauska nöyryyttää orpolasta, jolla ei ole maailmassa suojelijaa. Lapsipsykologian näkökulmasta kerronta lähestyy uskottavuuden rajoja. Olisikohan lapsi tuollaisissa oloissa selviytynyt niinkään järjissään kuin Onni, jos ei lähellä ole juuri ketään, joka rakastaa tai rohkaisee?

Eräs viehättävä piirre teoksessa on kieli. Paakonmaa ilmeisesti keräili pohjoiskarjalaisia murresanoja ja niitä on romaanissa runsaasti. Minua ei häirinnyt, vaikka usein en tajunnut, mitä sanat tarkoittivat. Ne olivat muuten niin yllättäviä ja herkullisia. Taivas kuvastuu veteen oli mieluisa lukukokemus.