Ihanat naiset kalliolla

Päähänpistosta luin uudestaan Joel Haahtelan romaanin Naiset katsovat vastavaloon (Otava, 2000). Olen lukenut romaanin useita kertoja aiemmin, vaikken ihan tiedäkään miksi. Periaatteessa kirjan asetelma on vähän teennäinen: eletään vuotta 1972. Ilmeisen vakavarainen nuori pariskunta, Lilian ja Klaus, muuttaa maalle suureen taloon. Viereiseen taloon muuttaa vielä äveriäämpi nuoripari, Emma ja Jimi, jotka ovat kuin suoraan naistenlehdestä. Jimi suunnittelee autoja ja harrastaa satunnaisesti rallia, Emma on aistillinen nuori kaunotar. Naapurien suhde kutkuttaa Lilianin ja Klausin mielikuvitusta ja naisista tulee ystävät.

Ihailen Haahtelan kirjoissa sitä, että vaikka alkuasetelma olisi aika erikoinen tai vähän pöhkökin, hän onnistuu luomaan hyvin ehyen, oman maailman, johon lukija imeytyy täysillä mukaan. Tuntuisi mahtipontiselta verrata Haahtelan romaaneja Michelangelo Antonionin elokuviin, joten ehkäpä sanon vain, että pidän niistä samasta syystä. Niissäkin on paljon tyylittelyä, salaperäisiä ihmisiä ja periaatteessa jotain hitusen teennäistäkin, mutta niiden maailma ja tunnelma ovat niin käsinkosketeltavia ja mielikuvitusta kutkuttavia, että niihin tempautuu mukaan. Tämän kirjan nimikin on kuin 1960-luvun elokuvan.

Romaanin kieli on selkeää, lauseet lyhyitä ja sivulauseet vähäisiä, mutta Haahtela onnistuu luomaan lyyrisen, haikean tunnelman. Paljon jää lukijan tulkittavaksi. Vaikka romaani oli tuttu, luin sitä silti silmät ristissä yötä myöten. Olin lukenut kirjailijan uusimman romaanin vain vähän aikaa sitten ja kypsymisen (hyvässä mielessä) huomaa selkeästi. Toisaalta, kuten nuoruudenteoksissa usein, tässäkin kirjassa on söpöä raikkautta, jota on vanhempana vaikea enää tavoittaa. (Haahtela ei toki ole vanha vieläkään, koska on minua nuorempi!)

Joel Haahtela avasi vastaikää omat nettisivut, ne löytyvät täältä.

(Miinusta kirja saa siitä, että paperi on jo ikävästi kellastunut. Kustantajalle kirja on tietysti jo historiaa, ja kirjoja julkaistaan entistä enemmän lyhytikäisiksi tuotteiksi. Silti ihmettelen, miksi monissa vanhemmissa kirjoissa paperi ei ole kärsinyt samalla lailla. Kirja on majaillut tiiviisti hyllyssäni.)