Itku
Olen kirjoittanut jo monta vuotta historiallista romaania. Haluaisin, että se on psykologisesti uskottava, kieli olisi hienoa, faktat kohdallaan ja juoni parempi kuin aiemmissa kirjoissani. Olen aina kirjoittanut hitaasti. Ensin romaanin kerran käsin ja sen jälkeen uudestaan ja uudestaan koneella, siis alusta loppuun uusiksi, jokaikinen sana. En usko, että romaanille olisi hyödyksi, jos menisin tekstinkäsittelyssä muuttelemaan asioita sieltä sun täältä. Jokainen romaani on vaatinut yli tuhat sivua tekstiä.
Totuin menetelmään nuorena harrastajakirjoittajana. Kirjoitin kirjoituskoneella, ja leikkaaminen ja liimaaminen tarkoitti todellakin saksien ja liiman käyttämistä. Totuin siihen että kirjoitin monisataasivuisen romaanin saman tien kokonaan uusiksi. Kun kaiken kirjoittaa uudelleen, jokaista sanaa joutuu harkitsemaan.
Työ on yksinäistä. Jos minulla ei olisi iltaisin lapsia seuranani, varmaan sekoaisin. Välillä meinaan seota aikuisseuran vähyyteen ja siihen, että olen romaanin aiheiden kanssa aivan yksin. Välillä olen kuin Ringin tyttö, joka suljettiin mustaan kaivoon.
Minulle merkitsee todella paljon se, että toisinaan lukijat pysäyttävät kadulla ja kertovat, että jokin kirjani on ollut heille tärkeä. Mediassa kaunokirjallisuuden käsittely on sen sijaan välillä aika raakaa. Jo nuorena toimittajana hämmästyin sitä, että joidenkin ihmisten mielestä tekstistä saa sanoa mitä tahansa, kun se on käynyt painokoneessa – vaikkapa että se on p****aa. Välillä tuntuu, että harvaa ammattikuntaa haukutaan julkisuudessa yhtä paljon kuin suomalaisia kirjailijoita, vaikka tietysti muitakin taiteilijoita, arkkitehteja ja muotoilijoita haukutaan.
Eilen olin muutenkin maassa oman kirjoittamisen kanssa. Sitten joku linkkasi Facebookkiin tämänartikkelin. Toimittaja Riitta Kylänpään lähtökohtana on ilmeisesti ollut, että suomalainen kirjallisuus on nykyisin kelvotonta. Mielipidettään tukemaan hän on haastatellut muutamia asiantuntijoita, jotka joko tukevat teesiä, tai sitten heidän haastattelunsa on editoitu antamaan sellainen vaikutelma.
Artikkeli on läpikotaisin kielteinen. Lisäksi siinä on älyttömiä yleistyksiä, jotka alkavat heti artikkelin alussa. ”Keskusteluun kotimaisesta kirjallisuudesta liittyy paljon hymistelyä”, Kylänpää toteaa. ”Kriitikot kehuvat kirjoja, kirjablogeissa hehkutuskulttuuri on vielä pahempaa.” Olen varmaankin elänyt jossain toisessa maailmassa, kun en ole törmännyt tähän hehkutuskulttuuriin. Esimerkiksi Helsingin Sanomat harrastaa mielestäni koulukiusaamiskritiikkiä ja usein jopa esikoiskirjailijoiden teokset teilataan todella julmasti. Itse pidin naistenlehden kirjapalstaa seitsemän vuotta, mutta en nähnyt tarpeelliseksi ottaa mukaan kirjoja, joista en pitänyt. Miksi olisin tuhlannut niihin palstatilaa, kun niin paljon hyviäkin kirjoja on saatavilla? Syyllistyin siis varmaan ”hymistelyyn”.
Kylänpään mukaan kotimaisen proosan ympärille on ”rakennettu” hyssyttelykulttuuri – oikeaa kritiikkiä ei sallita. Ongelma on sekin, että kirjoja ilmestyy liikaa, koska niiden painaminen on nykyään halvempaa kuin ennen. Kustannustoimittajatkaan eivät uskalla sanoa mitään kriittistä, jotta eivät menettäisi työpaikkojaan.
Juttuun on haastateltu kirjailija Tommi Melenderiä, joka sanoo ”Suuri osa kirjallisuudesta on tv-sarjaa romaanin sivuilla.” Edellisessä osiossa sanotaan, että vuodessa ilmestyy yli yksitoistatuhatta nimikettä. Mitä siis tarkoittaa tämä ”suuri osa kirjallisuudesta”? Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden professori Lea Rojola toteaa, että kun kirjoja tulee niin paljon, ”hyvät romaanit hukkuvat joutavanpäiväisen alle”. Samaan hengenvetoon Rojola valottaa, että häntä eivät kiinnosta romaanit, joissa käsitellään kolmikymppisten ihmissuhdehuolia.
Artikkelin ongelma on, että siinä yleistetään rankalla kädellä: suomalainen kaunokirjallisuus on viihtellistynyt, ilmestyy liikaa huonoja kirjoja, ei kirjoiteta älyllisiä teoksia. Ymmärtäisin, jos nämä kommentit tulisivat henkilöltä, joka on vaikkapa toiminut Finlandia-palkinnon esiraadissa ja lukenut tuhat kirjaa. Jää mysteeriksi mitä ja kuinka paljon artikkelissa haastatellut ovat lukeneet, varsinkin kun he samaan aikaan valittavat, että kirjoja julkaistaan liikaa. Rojola sanoo: ”Kirjoista puuttuu näkemystä, analyysi ja kyky nähdä asioiden taakse.” Mistä kirjoista? Kuinka monta vuonna 2013 ilmestynyttä romaania hän on lukenut? Sen jälkeen Melender yleistää, että kaikki suomalaiset kirjailijat matkivat amerikkalaisia kirjailijoita.
Pekka Tarkka valittaa, että suomalaista kaunokirjallisuutta vaivaa liiallinen arkisuus. Vai niin. Nykyäänhän julkaistaan paljon enemmän fantasiaa, skifiä ja jopa kauhukirjoja kuin aikaisemmin. Artikkelin lopussa ”professori Rojola tiivistää: ’Kirjallisuuselämä on köyhtynyt’.”
Joistakin aiheista olin artikkelin kanssa samaa mieltä. Se, miten media käsittelee kirjallisuutta, tai kulttuuria yleensäkin, on vääristynyttä. Toimittajana tiedän, ettei riitä jos ihastun jonkun kirjailijan teokseen: en saa silti hänestä juttua myytyä. Mutta jos kirjailija on valmis kertomaan, että hänet raiskattiin lapsena tai hän on selvinnyt syövästä, jutun saisi varmasti kaupan. Minulla on 60-luvun naistenlehti (Anna tai MeNaiset) jossa on kahden aukeaman juttu Petra Freystä ja Pertti Melasniemestä. Jutussa ei sanota sanaakaan haastateltujen yksityiselämästä, teksti käsittelee ainoastaan teatteritaiteen muuttumista ja laitosteattereiden jämähtyneisyyttä. Nykyään tuollaista haastattelua ei julkaistaisi missään.
En kertakaikkiaan ymmärrä, mikä on motiivi Suomen kuvalehden jutun takana. Syyllisyys viihtellistymisestä tai dekkarimaisuudesta sälytetään kokonaan kirjailijoiden niskaan. He ovat kuin insinöörejä: ”Nykykirjailija kirjoittaa autotallissa kahdeksan tuntia päivässä, vaikka inspiraatiosta ei olisi tietoakaan”, sanoo kriitikko Putte Wilhelmsson. Anteeksi, mitä hän tietää kirjailijoiden työtavoista tai tottumuksista?
Artikkelin näkökulma on ristiriitainen: toisaalta pitäisi kirjoittaa suurista yhteiskunnallisista aiheista, toisaalta pitäisi kirjoittaa itsenäisesti jotain taiteellista ja analyyttistä, johon ei vaikuta ympäröivän kulttuurin viihtellistyminen ja kaupallistuminen.
Mielestäni artikkelissa on myös ikävää se, että kirjailijoita haukutaan nimeltä. Melenderin mukaan Tuomas Vimman ja Miika Nousiaisen romaanit ovat ”yksiulotteista verbaali-ilottelua”. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, ettei kollegoille olla lojaaleja, vaan haukutaan julkisesti heidän työtään. Kaikesta ei ole pakko pitää, mutta sitä ei tarvitse sanoa julkisesti. Kirjailijan asema on nyky-Suomessa muutenkin niin vaikea, että voisimme edes pitää toistemme puolia.
Artikkelista ja haastateltavien mielipiteistä jäi sellainen olo, että vanhat ihmiset haikailevat menneisiin hyviin aikoihin, kun Väinö Linna ja Mika Waltari kirjoittivat Oikeasti Tärkeitä Kirjoja. Vaikka kirjallisuus- ja kulttuurimaailmassa on paljon korjaamisen varaa, mielestäni on hienoa, että nykyään ilmestyy niin paljon erilaisia kirjoja. Realismia, fantasiaa, satiiria, hömppää, dekkareita, taideromaaneja, lyyrisiä kieli-ilotteluja, historiallisia romaaneja ja skifiä. Kirjoja ilmestyy liikaa, mutta toisaalta on upeaa, että suomalaisilla on edelleen palo kirjoittaa ja kertoa tarinoita.
Kommentit (7)
Minuakin harmitti ja ärsytti kun luin tuon artikkelin. Nyt, kun olen seurannut siitä virinnyttä keskustelua, alkaakin tuntua, että ehkä se sittenkin olikin ihan hyvä keskustelunavaus.
Ja kun nuo ”muita viisaammat” on nyt hoitaneen tuon kritiikkipuolen pois alta, me muuthan voidaan huoleti ja innolla paneutua nauttimaan kaikista niistä hienoista suomalaisista kirjoista joita julkaistaan, kukin oman makunsa mukaan 🙂
Minä, vaikka onkin jonkinnäköinen kirjablogi, en lue tämäntyyppisiä juttuja.
Kommenttini motiivi on vain ”kommentoida”, minusta huonoin palaute on hiljaisuus. Tämä oli hyvä avautuminen.
***
Salanimellä kirjoittavat kirjailijat välttyvät paljolta, jos salanimi on vain omassa tiedossa. Toisaalta Tuomas Vimman (en tiedä onko salanimi) tyyli on yksiuloitteista verbaaliakrobatiaa sen hyvässä muodossa, olen lukenut pari Vimmaa ja ne ovat siinä sarjassa hyviä. Olen lukenut paljon viime aikoina nobelisteja, ja niissä on ehkä sitten moniuloitteista verbaaliakrobatiaa, mutta en enää ymmärtänyt Coetzeen Foe kirjan loppua, vaikka olen esim. lukenut Robisonin monta kertaa ja monin eri versioin.
Mitä Linnaan tulee, juuri Tuntematon sotilas runtattiin maanrakoon, kuten Kiven Seitsemän veljestä.
***
Mitä kirjoitit uusinta kirjoituksesta on varmasti kannattavaa, editointi johtaa monesti turhaan toistoon ja ajatuskatkoihin, toisaalta kokonainen uusintakirjoitus tuntuu isolta työltä.
***
Minusta blogimaailma lukee paljon samoja uutuusteoksia (mutta ei kaikki en itse lue uutuuksia), siitä ehkä syntyy käsitys hymistelystä, ehkä kysymys on enemmän siitä, että tietyt kirjat ovat esillä, kirjan pahin kohtalo on saada vaiettu hiljaisuus osakseen.