Jätepaperin matka maailman ympäri

Fred Pearce: Confessions of an Eco Sinner – Travels to Find Where My Stuff Comes From (Eden Project Books, 2008)

Kierrätys on hieno asia – vai onko? Toimittaja Fred Pearce halusi selvittää, mitä kierrätettävälle jätteelle oikeastaan tapahtuu. Entä mistä kulutushyödykkeemme ovat peräisin? Pearce matkusti Afrikan ja Aasian maihin ottamaan asioista selvää.

Kuluttamiseen liittyvät ekologiset ja eettiset kysymykset ovat musertavan ahdistavia. Uskon, että kapinamielikin johtuu enimmäkseen tästä. Kun asiat ovat liian suuria käsiteltäviksi, on helpompi ottaa vastarannan kiisken asenne: ilmastonmuutos on propagandaa, kemikaalien on pakko olla turvallisia, koska niitä kerran käytetään, ainakin hikipajatyöläisillä on jonkinlainen työ – ja niin edelleen. Toisaalta ekoihmiset suhtautuvat välillä liiankin kiihkeästi ja naiivisti esimerkiksi kierrätykseen.

Nykymaailman kulutus- ja saatutuskaruselli ahdistaa Pearcea, mutta hän kyseenalaistaa esimerkiksi kierrätyksen merkityksen. Kierrätys ei ole automaattisesti hyvä juttu. Hän seuraa kirjassaan jätepaperikontin matkaa Britanniasta pitkin poikin maailmaa (se huutokaupataan aina seuraavalle innokkaalle ostajalle) Aasiaan. Vielä surkeampi on elektroniikkajätteen kohtalo. Tietokoneet päätyvät Intiaan, missä ne hajotetaan myrkyistä välittämättä, usein lapsityöläisten toimesta. 10–12 -vuotiaat lapset hämmentävät happosammioita, joissa erotetaan arvokkaat metallihiput muovista. Työturvallisuudesta ei ole tietoakaan, lapsilla ei ole edes hengityssuojaimia. Länsimainen elektroniikkajäte toki kierrätetään, mutta siinä ohessa se saastuttaa isoja alueita Intiassa ja luultavasti sairastuttaa työntekijät ennen pitkää. Toisaalta myrkkyjen päätyminen kaatopaikallekaan ei ole hyvä asia.

Australiassa alumiinitölkkien kierrätystehdas on vienyt alkuperäisasukkailta maat ja saastuttanut koko seudun. Juomatölkkejä rahdataan jättitehtaalle Euroopasta ja Yhdysvalloista. Britanniassa tosin valtaosaa tölkeistä ei edes kierrätetä. Häkellyttävä määrä viskotaan suoraan luontoon.

Joku voisi kysyä, miksi kiduttaa itseään lukemalla tällaisia kirjoja, kun ei millekään voi mitään. Pearce kuitenkin esittelee myös myönteisiä asioita, kuten hyväntekeväisyysjärjestöjä, jotka kunnostavat kännyköitä ja tietokoneita afrikkalaisten käyttöön, esimerkiksi kouluihin. Kirja saa myös ajattelemaan omia kulutustottumuksia. Lucy Sieglen kirja, jonka esittelin aiemmin, sai miettimään vaatteiden ostamista uudesta näkökulmasta. Percen kirja osoittaa selkeästi, että kierrätys ei ole pelkästään hyvä asia, eikä sillä pitäisi ostaa itselleen hyvää omatuntoa. Paras vaihtoehto on hankkia niin vähän roinaa kuin mahdollista.

Varsinkin suhteemme teknologiaan vaikuttaa kirjan kierrätystarinoiden valossa järjettömältä. Pearce kirjoittaa osuvasti, että kun tietokoneesta jättää aika, houkuttelevin vaihtoehto on viedä se vinttiin ja unohtaa koko vempele. Totta: minullakin on kaapissa kaksi toimimatonta läppäriä, koska en vain keksi, mitä niille tekisi. Varsinkin kannettavien tietokoneiden elinkaari tuntuu järjettömän lyhyeltä. Koska en ole kovin tarkka siitä, että käytän viimeisintä teknologiaa, olen sinnitellyt Applen kannettavan kanssa 6–7 vuotta. Todellakin sinnitellyt: koneesta hajosi nopeasti akku, sen jälkeen cd-soitin ja sitten dvd-soitin. Myös virtajohto hajosi samaan tapaan kuin aiemmissa koneissa: muuntajan ja johdon liitoskohta on niin hento, että kun laitetta siirrellään, johto murtuu liitoskohdasta. Tyhmänä ostin uuden johdon Apple-liikkeestä, enkä Ebaysta. Se maksoi satasen!

Kun luin elektroniikkaa kierrättävistä lapsista, päätin sinnitellä koneeni kanssa vielä jonkin aikaa.