Kaaosteoria

Edellisessä kirjoituksessa sivusin alkusyksyn hävitysvimmaa. Se alkoi oikeastaan jo keväällä. Muistan lukeneeni jostain, että ”ensimmäiset 40 vuotta elämästään ihminen käyttää siihen, että haalii tavaraa – seuraavat 40 vuotta hän käyttää siihen, että yrittää päästä tavarasta eroon”. Näyttää pätevän ainakin minuun!

Käsittelin nykyihmisen suhdetta tavaraan jo omakohtaisessa tietoteoksessani Nuukaillen (Kirjapaja, 2014). Olin pitkään sitä mieltä, etten ole materialistinen, enkä harrasta shoppailua. Ha! Meni pitkään myöntää, että kirpputoreilla shoppaileminen on ihan yhtä järjetöntä kuin Visan vinguttaminen trendiliikkeissä. Olen uskotellut itselleni, etten ole materialisti, koska ostan käytettyä, edullista ja pientä. Mitä itsepetosta! Tavarasuhteeni taisi ajautua väärille raiteille jo teini-iässä. Olin tuolloin(kin) hulluna 1960-lukuun, mutta silloin aikakausi ei ollut muotia, eikä kukaan puhunut vintagesta. Hietaniemen kirpputorilta sai vaikka mitä ihanuuksia hintaan 50 penniä kappale – jopa vintage-mekkoja. Muistan mummini epätoivon, kun hän näki huoneeni. Se pursuili 1960-luvun koriste-esineitä, palapelejä, tauluja, julisteita, kankaita, vaatteita ja huonekaluja. Tilaa oli peräti kymmenen neliötä.

Kumpikaan isoäideistäni ei ollut hamstraajamummo. Isänäiti rakasti hyvää muotoilua ja taidetta, äidinäiti arvosti enemmän luonnossa liikkumista, käsitöitä ja lukemista – hän harrasti joogaa jo 1960-luvulla! Molemmille turhan tavaran säilöminen kaappeihin oli ahdistava ilmiö. Yleensähän säännöstelyn kokeneet taitavat hamstrata kaikkea mahdollista. Minusta tuntuu, että isoäitini olivat huomanneet, että ilmankin pärjää. Että tavara on melko turhaa. Ja onhan totta, että mitä enemmän omaisuutta, sen enemmän harmia.

Olen kahlannut kamavuorissa tämän ikäiseksi asti, ennen kuin olen ymmärtänyt isoäitieni olleen oikeassa (mummothan tuppaavat tietysti aina olemaan oikeassa, meiltä vähemmän fiksuilta vain menee aikaa asian toteamiseen). Kun olen raivannut kaappeja, olen ollut järkyttynyt siitä krääsän määrästä, jota olen ostellut piristysmielessä. Halpaa juu – ja järjetöntä. Hiuskoristeita, joita en koskaan käytä, hassuja laseja kirppikseltä, mukeja kun mukit vaan nyt ovat niin söpöjä. Kaikkea on liikaa pikku perheemme tarpeisiin: astioita, liinavaatteita, kenkiä, takkeja, jopa askartelutavaraa – rajansa silläkin, kuinka paljon kolme ihmistä ehtii askarrella.

Kun palasimme mökiltä, auto oli täynnä. Oli kitara (lapsen), ompelukone (minun), pyykkisäkkejä, kirjakasseja ja matkalaukkuja. Kaikki piti taas sijoittaa kaupunkikotiin. Epätoivo! Miksi MIKSI ihminen ei usko, että vähemmälläkin pärjää? Että lapset eivät kuole kylmään, jollei heillä ole kaappi täynnä takkeja ja huppareita? Kun posotimme Helsinkiä kohti kaara täynnä kamaa pohdiskelin, miten älyttömästi stressiä tavara aiheuttaa! Ja meillä sitä on moniin muihin verrattuna vähän. (Tavarapaljoudessa ei ole tietysti yhtään mitään väärää, jos sen keskellä viihtyy ja jos mahtuu kotiinsa.) Minulla on esimerkiksi aika vähän vaatteita verrattuna vaikkapa nuoriin naisiin, joilla saattaa olla kaapissa viisikymmentä ketjuliikkeen toppia.

Kodissamme on kummallisia esineitä, kuten yhden kukan maljakoita. ”Ei ole rahaa ostaa kukkakimppua, mutta voin ostaa yhden kukan ja laittaa sen tähän maljakkoon.” Älytöntä!

Lempipaikkojani Tallinnassa on kirjailija Tammsaaren kotimuseo Kadriorgissa. Se on ihana puutaloasunto, 1930–40-luvun asussa. Miten vähän ihmisillä olikaan tavaraa! Kodissa pystyy hengittämään. Olo on rauhoittunut, tunnelma hyvä. Tammsaaren koti ei kuitenkaan ole minimalistinen, se on kodikas. Kauniit esineet pääsevät oikeuksiinsa.

Päinvastoin kuin monia kollegoita, minua ahdistaa myös kirjojen omistaminen. Miksi omistaisin kirjoja, kun niitä saa kulman takaa kirjastosta? Kaunokirjallisuutta hyllyssäni on vain sellaiset ikisuosikit, jotka uskon vielä lukevani uudestaan. En pidä mitään hyllyssä siksi, että vaikuttaisin fiksulta. Kirjakokoelmani on ehkä vähän omituinen, koska ompelukirjoja on paljon, samoin satukirjoja, joiden kuvituksia tykkään katsella. Hienoja klassikoita ei kamalasti ole, mutta jos joku pitää minua sen takia hattarapäänä, pitäköön. Moni kirjailija muuten närkästyy perinjuurin, jos sanon, että kirjat vain vievät tilaa ja keräävät pölyä. Eihän se vähennä kirjallisuuden ja sivistyksen arvoa, jos en kaipaa kotiini kirjoja esineinä. Niiden sisältämät ajatukset ovat silti saatavilla.

Kamojen kanssa tuskaillessa aloin jopa haaveilla, että löytäisin jostain listan siitä, mitä 1930-luvun perheenäiti omisti. Voisin karsia omaisuuteni sen mukaiseksi. Uskoisin kuitenkin, että esimerkiksi ympäristön odotukset henkilökohtaisen hygienian suhteen ovat vähän muuttuneet. Arki voisi olla ankeaa, jos olisi vain pari leninkiä, joiden kainaloihin pitäisi vaihdella hikilappuja. Tuttavani työväenluokkainen isoäiti esimerkiksi kertoo muistelmissaan, että 1930-luvulla koko perhe nukkui alusvaatteissaan – koko viikon! Nykyihmiselle melko epämiellyttävä ajatus.

Mökki- ja kirppisroinakaaoksen keskellä lohduttauduin ajattelemalla kuningatar Elisabet I:n meininkiä. Kesäisin kuningatar halusi kierrellä kuukausikaupalla vieraana aateliskartanoissa ja linnoissa maaseudulla. Hän ei ollut mikään vaatimaton vieras, vaan otti mukaan kaiken: huonekalut, taulut, kirjat, astiat. Edellä kulki apujoukko muuttokuorman kanssa. Heidän tehtävänään oli lavastaa kyläpaikkaan täsmälleen samanlaiset huoneet, jotka kuningattarella oli kotipuolessa. Valtavat maalaukset seinille, huonekalut, matot ja jopa verhot yksyhteen.

On sitä ennenkin osattu sekoilla tavaran suhteen.