Kadonneet levyt ja muuta kivaa

Askon kirjahyllymainos omasta arkistostani.

Viime aikoina on hämmentänyt taantumuksellisten tahojen taipumus kritisoida Yleisradiota. Tai lähinnä heidän perustelunsa: Yleisradio on kuulemma “punavihermädättäjien” hallussa, toimittajat ovat kaikki punavihreitä, YLE saarnaa yhtä totuutta, sen saisi kokonaan lopettaa ja niin edelleen. Britanniassa arvostellaan BBC:tä samaan sävyyn. Jokaisella on toki oikeus näkemykseensä, mutta oma käsitykseni Yleisradiosta on vähän erilainen. Meillä ei kukaan katso televisiota. Kun lapseni olivat pieniä, elimme viisi vuotta ilman televisiota ja joko se vieroitti heidät tv:n katselusta tai sitten kyseessä on jokin heidän sukupolvensa juttu. Itse lakkasin katsomasta televisiota pari vuotta sitten, kun huomasin, että YouTubessa on saatavilla dokumentteja melkein mistä aiheesta tahansa.

Sen sijaan kuuntelen todella paljon radiota, enimmäkseen Yleisradiota ja BBC:tä. Kun olin teini-iässä, meillä kuunneltiin aina Radio Cityä. Äiti pani kanavan päälle mennessään aamulla keittiöön kahvia keittämään. Joka aamu. Kanavan juontajat tuntuivat melkein kavereilta. Luulen, että musiikin suhteen alkuperäinen Radio City hemmotteli minut piloille. En jaksa kuunnella nykyajan kaupallisia radiokanavia. Inhoan radiomainoksia, koska niissä huudetaan ja melskataan.

Kuvakaappaus Yle.fi

Lempiohjelmiani YLEllä ovat aamu- ja iltahartaudet, uutiset, Merisää, Jäätiedotus, Luontoilta ja erilaiset puheohjelmat sekä haastattelut. (Ehtookellot oli ihana ohjelma, mutta se on kai lopetettu.) Ensimmäinen vauvani tapasi aloittaa jokaisen päivän kello viisi ja ehdimme kuunnella aamuhartauden joka aamu kaksi kertaa. Eipä mikään muu kanava taida välittää evankelisluterilaisen kirkon jumalanpalveluksia. Puheohjelmissa on huikean kiinnostavia juttuja: kerran kuuntelin ohjelman, jossa kansalaiset soittivat radioon kysyäkseen löytämistään kivistä, toisella kerralla kuuntelin ohjelman pierututkijoista (he tosin käyttivät fiinimpää termiä flatus.)

Eilen perattiin äidin kanssa sieniä ja marjoja mökillä. Samalla kuuntelimme ohjelmaa Kadonneiden levyjen metsästäjät. Kuuntelijat soittelivat ohjelmaan ja toivoivat biisejä, joita olivat kuulleet joskus vuosikymmeniä sitten. Moni kappaleista oli sellaisia, joita ei ole koskaan julkaistu laserlevynä, mutta Yleisradion levyarkistosta ne löytyivät. Juontajat olivat todella asiantuntevia. Myös Entisten nuorten sävellahjaa on hauska kuunnella.

Kirka, Suomen Neil Young.

Yksi Yleisradion mahtava palvelu on tietysti Elävä arkisto. Käytin sitä tosi paljon, kun kirjoitin viimeisintä, 1960-luvusta kertovaa romaaniani Perillä kello kuusi. Katsoin ja kuuntelin kaiken 1960-luvulta mitä arkistosta löysin. Ihmeellistä, että vanhoja ohjelmia voi katsoa kotona!

“Mihin Yleisradiota tarvitaan, sieltä tulee vain uusintoja?” tokaisi joku nettikeskustelija. Olen sitä mieltä, että Yleisradiota todellakin tarvitaan ja maksan mielelläni YLE-veroa jo sen takia, että Yleisradio tallettaa suomalaisten historiaa. Uskoisin, etteivät myöskään Pikkukakkosen tapittajat halua lopettaa Yleisradiota.

http://www.bbc.co.uk/programmes/b00nx8k6/broadcasts

Tänään tiskatessa kuuntelin BBC:n kirjallisuusohjelman, jossa käsiteltiin esimerkiksi Tolstoita sekä romaanien omistuskirjoituksia. BBC:täkin kritisoidaan vasemmistolaiseksi ja toitotetaan, että koko yleisradioajattelu kuuluu menneeseen maailmaan. On kuitenkin vaikea kuvitella, että mikään kaupallinen kanava tekisi ohjelmaa Tolstoista. Yksi viehättävimpiä radio-ohjelmia BBC:llä on World Book Club, jossa eri kansallisuuksia edustavat lukijat keskustelevat kirjailijoiden kanssa. Niin paljon kuin maailmassa onkin epäsopua, kaunokirjallisuus tuntuu yhdistävän mitä erilaisimpia ihmisiä. Todellinen hyvän mielen ohjelma!

http://www.bbc.co.uk/programmes/p003jhsk

Eilen kuuntelin tiskatessa BBC:n ohjelman Francisco Goyasta, sekin oli todella kiehtova ja sai ajattelemaan taiteilijan teoksia uudessa valossa.