Kadonnutta rakennusperintöä

Ruoveden pappila (1831). Toscanalaiset pylväät ja empiretyyli luovat kartanomaisen vaikutelman. Pappila paloi vuonna 1976.

Anu Soikkeli: Suomen vanhat pappilat – menneisyyden tulevaisuus I & II (Oulun yliopisto, 2000)

Anu Soikkelin väitöskirja on perinpohjainen kartoitus suomalaisesta pappilarakentamisesta ja rakennusperinnön osittaisesta tuhoutumisesta. Suomalaiset pappilat olivat alunperin tiloja, jotka saivat sekä arkkitehtuurin että sisustuksen suhteen vaikutteita kartanoista. Papit elättivät perheensä maanviljelyllä ja karjankasvatuksella. Palkka tuli siis peltojen sekä mm. kalastusoikeuksien muodossa.

Pappiloiden arkkitehtuurissa omaksuttiin nopeasti ajan muotivirtauksia, kuten kustavilainen ja uusgottilainen tyyli, suomalaiseen puutalorakentamiseen sovellettuna tietysti. Jotkut väitöskirjan pappilarakennuksista ovat tyylipuhtaita ja harmonisia, toiset aika villejä.

Saarijärven kirkkoherran pappila 1892–1904. Kuva vuodelta 1927, kuisti on sittemmin purettu.

Puutarhakulttuuri oli tärkeä osa pappilan pitoa. Uskottiin, että puutarha – siis ihmisen kesyttämä luonto – oli tärkeä terveydellekin. Pappiloiden puutarhojen kautta Suomeen tuli uusia kasviksia, kuten peruna, tomaatti ja mausteyrtit. Myös koristepuutarhaosuus oli tärkeä.

Soikkelin tutkimus todistaa surullista tosiasiaa: kun papeista tuli palkattuja virkamiehiä, pappilainstituutio menetti merkityksensä. Koko kulttuuri rapistui ja hiipui hiljalleen pois. Usein seurakuntien oli vaikea ylläpitää tyhjilleen jääneitä pappiloita tai keksiä niille uutta käyttöä. Rakennukset rapistuivat, paloivat tai purettiin. Puutarhat katosivat ja avarat niityt sekä pellot pappilan ympärillä metsittyivät.

Jotkut pappilat ovat edelleen asuinkäytössä, mutta sisätilat on saatettu remontoida muistuttamaan uudisrakennusta. Onneksi on niitäkin asukkaita, jotka vaalivat vanhaa.

Suomalaisten upeiden pappiloiden katoaminen tuntuu todella murheelliselta.

(Kuvat Anu Soikkelin väitöskirjasta)