Karhun kainalossa
Terveisiä Kreetalta! Olin ensimmäistä kertaa ikinä lasten kanssa tuikitavallisella aurinkolomalla. Nuorenahan sitä halveksittiin pakettimatkoja ja auringossa köllöttelyä, mutta tässä elämänvaiheessa löhöloma on oikein tervetullut. Vuosi sitten havaitsin, että kevät on pikkukoululaisille kovin pitkä ja akut alkoivat olla tyhjät jo huhtikuussa. Siksi pyysin lapsille tänä vuonna jatkoa pääsiäislomaan ja suuntasimme ns. 3G-matkalle (=three generations). Mukana olivat vanhempani sekä tätini ja setäni. Seurueemme ikähaarukka oli siis 8–70 vuotta. Hyvin meni! Kuopus jopa totesi, että matkustaminen on hauskinta, kun on ”paljon sukulaisia mukana”.
Jätin (tahallani) läppärin kotiin ja otin lomaa myös netistä. Se teki aivoille tosi hyvää! Pakko sanoa, etten kaivannut nettiä lainkaan. Kun valvoin pikkudelfiinejä uima-altaalla, ehdin lukea paljon. Telkkariakaan ei viitsinyt katsoa, joten myös iltaisin tuli luettua, seurustelun lisäksi. Ehkä se ei olekaan lasten remuaminen, joka eniten häiritsee lukurauhaa, vaan netti ja televisio!
Juuri ennen lähtöä sain loppuun Venla Hiidensalon romaanin Karhunpesä (Otava, 2014). Käsittelen tässä omaa lukukokemustani, tämä ei ole kritiikki. Myönnän tunteneeni vähän mustasukkaisuuttakin, koska omassa käsikirjoituksessanikin sivutaan esimerkiksi sota-aikaa. Toisaalta, koska historia on rakkaimpia harrastuksiani, tunsin välillä siitäkin outoa mustankipeyttä. Aivan kuin historia kuuluisi vain minulle! Tiedän, että olen historiafiktion lukijana juuri sellainen niuho, jota kustannustoimittajat inhoavat, vaikka olen itsekin periaatteessa sitä mieltä, ettei kaunokirjallisuudessa ole väliä, onko jokaikinen pikkutieto kohdallaan. Venla Hiidensalo on toki tehnyt kaikesta päätellen hurjasti taustatutkimusta – Karhunpesä kannattaa ehdottomasti lukea.
Romaanin nykytasossa tavataan Matalena, nuori valokuvaaja, jolla on pakonomainen tarve koluta kameransa kanssa maailman kriisipesäkkeitä. Matalenan mummo Alma tekee kuolemaa ja pyytää sairasvuoteeltaan Matalenaa selvittämään, mihin hänen isänsä Voitto päätyi.
Ristikkäin nykytason kanssa avataan suvun menneisyyttä: Voitto ajautui Suomen sisällissodan vuoksi Neuvostoliittoon toiveenaan rakentaa sosialistista ihanneyhteiskuntaa. Suomalaisten kommunistien kohtalo Neuvostoliitossa oli kuitenkin karu. Alma joutui kasvamaan isättä. Matalenan toinen isoäiti Aleksandra syntyi Venäjällä ja pakeni vallankumousta Suomeen. Nykytasossa Aleksandra on vielä voimissaan. Hän on sitä mieltä, ettei vanhoja pidä kaivella. Matalenan isomummo Senja ja tämän sisko Olga olivat lähtöisin köyhältä järviseudulta. Olga on romaanin vahvin linkki karhunpesään ja karhumytologiaan.
Hiidensalo pitää eri tarinahaarat hyvin hallussaan. Olisin kuitenkin toivonut (löyhäpää kun olen), että kirjan alussa olisi ollut henkilöluettelo näytelmien tapaan. Siitä olisi helppo tarkistaa, kuka kukin on, kuka nyt olikaan kenenkin äiti ja niin edelleen. Kerronta on taitavasti rakennettu ja romaani on mukaansatempaava. Hieno romaani, mutta silti teoksessa oli piirteitä, jotka vähän hiersivät.
Mietin jo romaanin alussa, että olisi kiva vaihteeksi lukea kirjaa, jossa sukusaagaa ei selvittäisi median edustaja tai taiteilija, vaan vaikkapa kaupan kassalla työskentelevä tavallinen perheenäiti. Tämä ei nyt ollut suoraa kritiikkiä Karhunpesää kohtaan, vaan yleinen huomio. Ymmärrän, miksi kirjailija on tehnyt keskushenkilöstä valokuvaajan, joka ramppaa sota-alueilla, sillä se sopii hyvin yksiin esi-isien ja -äitien kohtaloiden kanssa – ehkä liiankin hyvin. Henkilökohtaisesti koin myös häiritsevänä sen, miten muut henkilöhahmot analysoivat ja psykologisoivat Matalenan halua kulkea maailmalla. Sama näkemys oli ehkä rakennettu osittain myös teoksen sisäiseen psykologiaan ja Matalenan isäsuhteeseen. Koin loppuratkaisun Matalenan kannalta jopa vähän misogynistisenä. Toisaalta minua häiritsi myös vastakkainasettelu: lapsuudenystävä Siiri on kesyyntynyt tavalliseksi kotiäidiksi, joka lähestulkoon paheksuu Matalenan elämäntapaa. Samaa heijastelee muiden henkilöiden, kuten äidin, asenne. Tuntui, että kerronta asettaa vastakkain perhehenkisyyden ja itsenäisen naisen kulkurielämän. Loppuratkaisu vie mielestäni Matalenaa lähemmäs Siirin roolia naisena, mistä en oikein pitänyt.
Romaanin henkilöhahmot olivat kiinnostavia, mutta myös aika samanlaisia luonteeltaan. Tähän kytkeytyy toinen seikka, joka minua häiritsi: kaikille tapahtuu vain pahoja asioita. Ymmärrän, että tässä on kyse Karhunpesän tyylilajista. Se on synkkä, kauheuksia tapahtuu sukupolvesta toiseen ja romaanin tunnelmakin, jopa maisemat ja kuvailu tukevat samaa. Olgalla on kivisellä rannalla kylmä viimassa, kalansuomut lentelevät ja asumus on karun kurja tölli. Kun teos on noin 500-sivuinen, toivoisi välillä synkkään tunnelmaan taukoa. Huvituinkin lukiessa omasta reaktiostani: Karhunpesässä kerrotaan kahdesta eri sodasta, silti huomasin harmistuvani siitä, että kirjassa ei ole lainkaan huumoria. Kuulostaa tietysti irvokkaalta toivoa, että sodista kertovassa kirjassa olisi hauskuutta, mutta… Ainakin omilta sodan eläneiltä sukulaisilta olen saanut sellaisen käsityksen, että sota-aikaan pidettiin paljon hauskaa. Oli kotibileitä ja salatansseja, dokailtiin riemulla, rampattiin elokuvissa ja hurtti huumori kukoisti kauheuksien vastapainoksi, tai ehkäpä selviytymiskeinona.
En tiedä johtuuko omien sukulaisteni luonteesta, mutta minulle on syntynyt myös käsitys, että 1930-luvulla pidettiin tosi paljon hauskaa. Kepposet, villit kotibileet ja ulkona juhliminen tuntuivat olevan suosiossa. Elsa Soini kertoo romaanissaan Rouva johtaja (1932), miten räävittömästi 1920-luvun Helsingissä pidettiin hauskaa ja bailattiin. Tämä välittyikin Kjell Westön tuoreesta romaanista Kangastus 38, joka käsittelee osittain samoja asioita kuin Karhunpesä.
Karhunpesä sai myös miettimään samaa, mitä mietin usein suomalaisten historillisten romaanien kohdalla, nimittäin kieltä. Miksi historiasta kerrotaan aina realistisella tyylillä? Poikkeuksiakin tietysti on, kuten Joel Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkea (Otava, 2013), joka on tyylilajiltaan ihan erilainen kuin Karhunpesä, vaikka kertookin menneistä ajoista. Olen viime aikoina muutenkin kaivannut lyyrisempää kerrontaa ja toivoisin, että myös historiasta voisi kirjoittaa kielellisesti kunnianhimoisesti. Hiidensalon kieli on omassa tyylilajissaan taitavaa, selkeää ja napakkaa – minusta se kuitenkin tuntui lukiessa karulta ja jotenkin tylpältä.
Realistisen tason lisäksi Karhunpesässä on myös symbolinen taso. Karhu on myyttinen hahmo, osittain jonkinlainen äitijumala, voimaeläin ja suojelija – ainakin Olgalle, joka tapaa rakastajaansa karhunpesässä. Mukana on muitakin suomalaisia myyttejä: etiäisiä, uskomuksia, mytologinen para-lintu, Näkin valtakunta. Minulle symbolinen taso törmäsi romaanin realistiseen sävyyn, en oikein saanut sulautettua myyttistä tasoa yhteen muun kerronnan kanssa. Omassa lukukokemuksessani myyttinen taso jäi irralliseksi.
Kokonaisuudessaan Karhunpesä oli ajatuksia herättävä lukukokemus, romaani joka kannattaa ehdottomasti lukea.