Karjuvan gurun opissa

Katsoin viikonloppuna Netflixistä dokumentin I’m Not Your Guru, joka kertoo yhdysvaltalaisesta elämäntaitovalmentajasta Tony Robbinsista (linkki). Robbins on itseoppinut self help -guru, yksi menestyneimpiä maailmassa. Self help -alahan on valtava liiketeollisuuden haara, mitä ei aina tule ajatelleeksi, kun lainaa kirjastosta jonkin alan teoksen. Nykyihmisille ei tunnu riittävän mikään määrä itseapukirjoja ja -seminaareja, mikä on melko huvittavaa, koska jos kirjat oikeasti toimisivat, niitä ei kai tarvittaisi niin paljon?

Toinen huvittava seikka on, että alalle on – ainakin angloamerikkalaisilla markkinoilla – hirveä tunku. Vain hyvin pienestä prosentista tulee menestyneitä taloudellisesti. Kilpailu on kovaa. Gurut siis saarnaavat muille onnellisen elämän tavoittelusta, mutta puskevat itse eteenpäin varsin kovalla alalla.

Dokumentin katsojalle ei jää epäselväksi, miksi Robbins on menestynyt. Hän on persoonallinen, karismaattinen ja hänellä on ilmeisesti energiaa enemmän kuin pienessä ydinvoimalassa. Hän on lahjakas lukemaan ihmisiä ja hän on suunnitellut oman itseapuhaaransa tarkkaan.

Dokumentissa seurataan Date with Destiny -seminaarin tapahtumia sekä kulissien takana että osallistujien näkökulmasta. Osa touhusta vaikuttaa ulkopuolelta katsottuna pähkähullulta. Robbins on kuin lahkolaissaarnaaja, osallistujat viskovat käsivarsiaan ja kiljuvat kuin herätyskokouksessa. Osittain Robbinsin menetelmä taas vaikutti minusta virkistävältä. Ihmiset saavat kertoa, mikä heidän elämässään on vialla, mutta pian Robbins karjaisee kuin merijalkaväen kenraali, että ”mitä v****a sä nyt puhut?!” (Kirosanojen tarkoitus on kuulemma sysätä ihmiset epämukavuusalueelleen ja herättää heidät ajattelemaan oikeasti.)

Johtuneeko iästäkin, että Robbinsin lähestymistapa tuntui minusta houkuttelevalta. Perinteisessä terapiassahan terapeutti ei ota kantaa, vaan johdattelee asiakkaan omiin oivalluksiin. Minusta tuntuu, että näin keski-iän kynnyksellä ihminen on helposti jo jämähtänyt tiettyihin uskomuksiin koskien omaa persoonaa ja elämänkokemuksia. Robbinsin tyylissä brutaalisti kyseenalaistaa seminaarilaisten ajatukset on jotain uutta.

Oma aikamme on niin psykologisoitua, tunnepuheen täyttämää ja self help -kulttuurin linjaamaa, että luomme helposti kokemuksistamme tietynlaisia tarinoita, joihin itsekin uskomme. Voisi tehdä hyvää, että joku karjaisisi välillä päin naamaa ja pakottaisi kyseenalaistamaan oman tarinan ja omat uskomukset.