Kikkeli on aina hassu

Olin parikymppinen ns. “Tupolevin veljesten” korttiskandaalin aikoihin 1990. (Kikkelikortti on aivan liian leikkimielinen termi viittaamaan seksuaaliseen häirintään.) Tapaus palasi mieleen lukiessani, että Ylioppilaslehdestä lähetettiin naispuoliselle seksuaaliterapeutille seksiväline. Tuli voimakas takauma korttitapaukseen. Kortin kuva oli jo itsessään nuoren naisen näkökulmasta ahdistava, ja sen käyttäminen loukkaamiseen ja naisen ammattitaidon vähättelyyn oli suorastaan masentavaa. Kuvasta tulee edelleen ahdistunut olo.

Seksivälineen lähettäminen julkisuudesta tutulle naispuolisella terapeutille on samaa tasoa kuin Tupolev-kortti. Sillä ei ole mitään tekemistä huumorin kanssa. Seksuaalisessa häirinnässä on aina kyse vallankäytöstä. Surullisinta kuitenkin on, että tuollainen älynväläys on ylipäätään ollut kenenkään mielestä hyvä tai hauska idea. Ylioppilaslehden anteeksipyyntö oli tasoa jos sulle tuli paha mieli, niin anteex. Se saa miettimään, tajuavatko toimittajat edelleenkään tehneensä mitään väärin.

Tällaiset tempaukset, jotka tapahtuvat mediassa, eivät vaikuta vain vastaanottajaa, ne vaikuttavat myös nuoriin. Viesti on selvä: jos uskallat kertoa ajatuksiasi julkisuudessa, voit saada postissa peniksenkorvikkeen – tai pahempaa. Kun aloin miettiä, omassa tuttavapiirissänikin on paljon naispuolisia toimittajia ja kirjailijoita, jotka kokevat häirintää, huohotuspuheluista stalkkereihin ja tappouhkauksiin.

Masentavaa.