Kirjailija on brändi

Julkisuus puhuttaa kirjailijoita. Erinomainenkin kirja jää usein vaille huomiota, jollei kirjailijassa satu olemaan jotain, mikä erityisesti kiinnostaa mediaa. Jos huomiota saa, se saattaa olla vääränlaista. Ketään ei kiinnosta kysellä teoksesta, jos kirjailija on juuri selvinnyt kriisistä – onhan nyt syöpä tai avioero paljon kiinnostavampi asia kuin romaani. Kustantajan mielestä ei välttämättä ole väliä sillä, kertooko kirjailija lehdissä syömishäiriöstään vai kirjastaan, koska julkisuus myy joka tapauksessa.

Julkisuutta ei nykyään pysty käsittelemään oikein kukaan, paitsi tietysti pysymällä julkisuudesta pois kokonaan. Se taas vaatii rohkeutta, koska yleinen mielipide on, että julkisuuden avulla lukijat saavat tietää kirjasta. Kustantaja siis odottaa, että kirjailija mainostaa omaa teostaan julkisuudessa – ilman erillisiä palkkioita tietysti. Haastatteluihin ja kirjakauppaesiintymisiin saattaa mennä lukemattomia työpäiviä ilman palkkaa. Oletus on, että taloudellinen hyöty näkyy lisääntyvässä myynnissä.

Kustantaja pitää lähes itsestäänselvyytenä, että kirjailija promoaa teostaan. Mitään koulutusta tai ohjeistusta siihen ei kuitenkaan saa. Kirjailijanuran alussa minua auttoi se, että olin ammatiltani toimittaja. Tiesin, ettei kaikkeen tarvitse vastata, eikä haastattelija ole ilmainen terapeutti, vaan haastateltava on hänelle, tai ainakin hänen edustamalleen lehdelle, kauppatavaraa.

Kirjailijan pitäisi siis esiintyä julkisuudessa edukseen ja luoda itse oma brändinsä, vaikka hänellä ei usein ole hajuakaan median toimintaperiaatteista tai siitä, miten ”brändi” rakennetaan. Samaan aikaan julkisuus on raaistunut. Yleisön kyllästymiskynnys ylitetään nopeasti. Henkilöä, joka on paljon julkisuudessa, aletaan pitää itserakkaana. ”Pitääkö sen tunkea itsensä joka paikkaan?” ajatellaan. Kukaan ei kerro kirjailijalle, mikä on liikaa tai millainen julkisuus herättää kielteisiä mielikuvia.

Tietysti kirjailijan pitäisi ”brändätä” itseään myös sosiaalisessa mediassa. Facebookissa pitäisi luoda itsestään fiksu mielikuva, mutta omia aikaansaannoksia ei saa mainostaa liikaa, jottei synny mielikuvaa, että on täynnä itseään. Jos Facebookissa käy vain mainostamassa omia kolumnejaan ja haastatteluitaan, mutta välttää vuorovaikutusta, alkaa helposti ärsyttää muita. Kustantamokekkereillä eräs toimittaja neuvoi minua: ”Sun pitäs brändätä itsesi Twitteriin, saat lisää lukijoita.” Kunpa joku vielä kertoisi, miten se oikein tehdään. Poliitikoille se on kai helpompaa, kun voi aina ottaa kantaa ihmisiä puhuttaviin kysymyksiin tai jopa korostaa, miten on itse pyrkinyt vaikuttamaan niihin.

Kasvatuskin vaikuttaa. Omilla lapsillani oli jo pienenä päiväkodissa aamupiiri, jossa kukin kertoi kokemuksiaan ja ajatuksiaan. Heitä on rohkaistu keskustelemaan ja heille on opetettu, että heidän ajatuksensa ovat arvokkaita. Onko ihme, jos (jotkut) nuoret täyttävät bloginsa omilla kuvillaan? Minun lapsuudessani oli vielä yleisesti vallalla käsitys, että lasta ei saa kehua liikaa, pitää varoa ettei lapsi ylpisty, itsestään ei saa pitää meteliä, vaatimattomuus on hyve, hullu se on joka vaatteilla koreilee, kel’ onni on se onnen kätkeköön ja niin edelleen. Ja nyt netissä pitäisi ikäänkuin kailottaa parvekkeelta megafoniin, mitä kaikkea hienoa on tullut tehtyä.

Julkisuuden raakuus on todella pelottavaa. Brittilehdissä on kirjoitettu, että vuosi 2013 oli internet-vihan vuosi, eikä meno ole ainakaan muuttumassa lempeämmäksi. Kun Marja-Liisa Vartiota tai Aale Tynniähaastateltiin naistenlehteen, heidän ei tarvinnut sen jälkeen pelätä, mikä kamaluuksia heistä sanotaan netissä. Niin ihanaa ihmistä ei nykyään olekaan, etteikö häntä haukuttaisi keskustelupalstoilla henkilökohtaisuuksiin mennen. Minua ahdistaa ajatella sitä päivää, kun omat lapseni saavat päähänsä googlata äitinsä.

Julkinen esiintyminen toki kuuluu kirjailijan ammattiin jo oletusarvona. Muutenhan voisi jättää romaanit pöytälaatikkoon. Nettiviha tuntuu silti kohtuuttomalta. Kun nuorta naiskirjailijaa kehutaan lehdissä kaunottareksi niin eikös kohta netti jo pursua keskusteluita, joissa hänen ulkonäköään ruoditaan niin ilkein sanankääntein, ettei kukaan koulukiusaaja keksisi moista – ja netissä kyse on usein aikuisista ihmisistä. Useimmat eivät tietysti googlaa omaa nimeä lainkaan, mutta tietoisuus ilkeyksistä on silti ahdistava.

Ja totta kai kirjailijat haukutaan myös yhtenä könttinä: yhteiskunnan arvojen koventuessa kaikkia niitä haukutaan, jotka ”elävät muiden rahoilla”. Ollaan sitä mieltä, että taidetta ei pidä tukea verovaroin, koska eihän Yhdysvalloissakaan tueta ja silti taiteilijat pysyvät hengissä. Kirjoittakaa sellaisia kirjoja, jotka myyvät, niin ei tarvitse loisia muiden kustannuksella. Tai menkää oikeisiin töihin. (Minne?) Tietysti runous, nykytanssi tai ooppera ovat vielä kovemman kritiikin kohteena. Taiteeseen kohdistuva nettiviha on mielestäni yksi nykyajan omituisimpia ilmiöitä. Käyn oopperassa ehkä kerran kolmessa vuodessa, mutten silti ole vaatimassa, että oopperan tukia leikattaisiin.

Britannian Marie Clairessa oli taannoin fiksu juttu nettivihasta. Siinä nostettiin esiin myös vihalukeminen, johon varsinkin naiset syyllistyvät. Luetaan vaikkapa blogeja, jotka ärsyttävät, vain siksi että saataisiin olla ärsyyntyneitä. Naisten keskustelupalstoilla joitakin suosittuja bloggaajia haukutaankin todella julmasti. Tuntuu käsittämättömältä, että joku tuhlaa energiaansa tuntemattoman bloggaajan vihaamiseen. Sama näkyy missien ja muiden ”turhien julkkisten” haukkumisessa: heistä kertovat jutut luetaan innolla ja sitten mennään nettiin haukkumaan, että pitääkö senkin ihmisen koko ajan tunkea itseään lehtiin.

Surullista on, jos ihmiset eivät enää uskalla sanoa mielipiteitään sen takia, että saavat nettivihaa niskaansa. Politiikoilta vaatinee nykyään erityistä rohkeutta ilmaista mielipiteitään. Joku kysyi minulta Nuukaillen-kirjan ilmestyttyä, että onko järkevää ”brändätä itsensä” itaraksi ja kulutuskriittiseksi ekoihmiseksi, se kun saattaa ärsyttää monia. Kirjoitin kirjan aiheista, jotka koin tärkeiksi. Tuntuisi aika surulliselta ajatella, että se ”vahingoittaa brändiäni”.

(Korjaus: kirjoituksen julkaisemisen jälkeen minulle kerrottiin, että Gummerus valmentaa esikoiskirjailijoita julkisuuteen. Hienoa!)