Kirjailija paljastaa kaiken

Juttelin eilen kustantajan juhlissa esikoiskirjailijan kanssa. Hän kertoi häkeltyneensä siitä, että ihmiset olettavat esikoisromaanin kertovan suoraan hänen omasta elämästään. Sanoin, että koin saman romaanini Sinun lapsesi eivät ole sinun kanssa. Oli aivan turha selittää, että teos on kaunokirjallisuutta. Lopulta aloin ajatella, että olen loppujen lopuksi turvassa uskomuksen takana: kun kerran kaikki olettavat kirjan olevan omaelämäkerta, ketään ei kiinnosta, millaista elämäni on oikeasti ollut. Sain siis pitää yksityisyyteni!

Ammatillisesta näkökulmasta asia on kyllä vuosien mittaan harmittanut todella paljon. Minulle on ihmetelty, miten voin muistaa 70- ja 80-lukujen asiat niin tarkkaan. No, tosiasiassahan tein romaania varten valtavan taustatyön. Luin kansalliskirjastossa mikrofilmeiltä Helsingin Sanomia, Kansanuutisia, Tiedonantajia ja Ilta-Sanomia. Luin tutkimuksia, ajankuvia, muistelmia, Mitä missä milloin -kirjoja ja väitöskirjoja. Haastattelin ihmisiä, joilla oli teemaan sopivia kokemuksia.

Olin tietysti tyytyväinen, että Sinun lapsesi eivät ole sinun teki sellaisen vaikutuksen kuin se kertoisi suoraan elämästäni. Kai se merkitsee, että fiktioni on hyvin uskottavaa. Silti tuntuu irvokkaalta, että edelleen tapaan tuntemattomia, jotka uskovat tietävän kaiken lapsuudestani. Viimeisin romaanini, 60-luvulle sijoittuva Perillä kello kuusi oli helpotus: kukaan ei ainakaan oleta, että olen kirjoittanut omasta elämästäni, koska olen syntynyt vuonna 1970!

Tosiasiassahan kirjailija voi kertoa omasta elämästään vaikka millaisessa asussa. Romaanin henkilöt ja tapahtumat saattavat olla kaukana kirjailijan arjesta, mutta emotionaalisesti romaani voi silti olla hyvin henkilökohtainen. Omakohtaista ei ole se, että kertoo, millaisessa villapaidassa meni ekaluokalle tai että ensimmäinen työpaikka oli grillikioskilla. Omakohtaisuus tulee syvemmältä.

Välillä tuntuu, että yleinen käsitys henkilökohtaisuudesta on entisestään pinnallistunut sitten vuoden 2001, kun Sinun lapsesi eivät ole sinun ilmestyi. Illuusiota henkilökohtaisuudesta luodaan monilla tasoilla. Kuvitellaan, että omaa arkeaan kuvaava bloggaaja luo totuudenmukaisen kuvan itsestään. Oletetaan, että Donald Trump tai Madonna laativat itse tviittinsä. Uskotaan, että stara joka julkaisee Instagramissa räpsyjä elämästään antaa jotenkin totuudenmukaisen kuvan. Entisajan Hollywoodissa tähtikulttia luotiin salamyhkäisyydellä. Filmitähtien lapset eivät koskaan esiintyneet julkisuudessa, jotkut tähdet jopa pitivät vanhemmuuden kokonaan salassa. Nykyään tähtikulttia rakennetaan illuusiolla oikean elämän paljastamisesta.

Tiedän kaiken julkkiksesta -ajattelu saa välillä koomisia piirteitä. Nettikeskustelussa anonyymi hahmo väitti, että hänellä oli ”sisäpiirin tietoa”: Sofi Oksasella on oikeasti peruukki. Kuulemma arkena Oksanen jättää peruukin kotiin ja naaman meikkaamatta, vetää verkkarit päälle ja voi kulkea kaupungilla ilman että kukaan tunnistaa. (Mielikuvitus laukkaa näköjään muillakin kuin kirjailijoilla…)

Mietin välillä, onko joiltain kansalaisilta hämärtynyt se, että romaani ei koskaan tarjoa samanlaisia paljastuksia kuin Seiska-lehti, joka tosin sekään ei aina pysy totuudessa. Paljastava avainromaanikin on taidetta ja fiktiota. Kaunokirjallisuuden lukeminen tosielämän paljastusten toivossa on outoa.

Tätä nykyä en hirveästi välitä siitä, uskooko joku minun kertovan fiktiossa itsestäni. Sen sijaan se satuttaa, jos romaanejani käytetään aseena omaisteni loukkaamisessa. Sellainen on niin alhaista käytöstä, että sanat eivät riitä. Tuntuu järkyttävältä, että nykyajan vihapuhekulttuurissa taidekin voidaan ottaa lyömäaseeksi.

Oletus siitä, että kaunokirjallisuus on totta johtaa tietysti myös koomisiin tilanteisiin. Eräs henkilö kysyi äidiltäni, onko hänen suvullaan edelleen villakehräämö ja jos on, voisiko hänen kauttaan saada alennusta. Näin siksi, että eräässä romaanissani oli äiti, jonka vanhemmat omistivat villakehräämön. Se oli silkkaa mielikuvituksen tuotetta, idean sain villakehräämöstä, joka aikoinaan sijaitsi lasteni päiväkodin naapurissa – savupiippu on edelleen tallella.

Asiaa ei tietenkään auta, vaikka kirjailija kuinka sanoisi, että ei kirjoittanut omasta elämästään – niinhän ne kaikki sanovat!