Kirjallinen häpeä
Helsingin Sanomien lauantaista kirjoitusta kirja-alan tilasta on jo käsitelty useissa blogeissa. Paras oli mielestäni Tiina Raevaaran kirjoitus (löytyy täältä). Kirjoitusta puitiin tietysti myös sosiaalisessa mediassa. Keskustelu herätti paljon ajatuksia. Kirjamyynti on laskenut, mutta miksi? Varmasti osansa on siellä, että kirjojen elinkaari on niin lyhyt: jos kirjan olemassaoloon herää pari vuotta julkaisemisen jälkeen, sitä ei välttämättä enää myydä missään, mikä on aika päätöntä. Pienet kirjakaupat kuolevat, mutta iäkkäämmät ihmiset, jotka lukevat paljon, eivät välttämättä osaa tilata kirjoja netistä.
Olisi kiinnostavaa tietää, onko lukeminenkin vähentynyt. Jotkut sanovat, että on, mutta en tiedä, onko siitä ihan virallisia tilastoja. Uskoisin, että netti vaikuttaa paljon romaanien lukemiseen. Romaanin tai tietokirjan lukeminen vaatii pitkäjänniteistä keskittymistä, mutta internet muokkaa aivoja vastaanottamaan mielihyväimpulsseja sirpaleisista tiedonjyvistä ja nopeasta viestinnästä. Facebookia käyttäessä erittyy mielihyvähormonia aina, kun saa viestin. Pahimmillaan Facebook, sähköposti, tekstiviestit ja Twitter häiritsevät keskittymistä samaan aikaan. Kun aivot tottuvat sarjallisiin mielihyväimpulsseihin, tulee vaikeammaksi keskittyä pitkäjännitteisesti suuriin kokonaisuuksiin. Tästä on kirjoittanut esimerkiksi Nicholas Carr (ainakin teos Pinnalliset – mitä internet tekee aivoillemme on saatavilla suomeksi).
Kuka tahansa voi huomata ilmiön itsessään. Kun menee internet-lakkoon tai pitää mediapaastoa, on helpompi keskittyä pitkäjänitteiseen lukemiseen. Multi-tasking eli monen asian tekeminen yhtä aikaa on kyky, jota usein ylistetään – turhaan, koska se hajottaa keskittymisen ja tarkoittaa tosiasiassa, ettei mihinkään keskitytä kunnolla. Olen miettinyt, vaikuttaako internetin tarjoama nopea, sykäyksittäinen ja sirpaleinen informaatio kykyymme keskittyä kokonaisiin kirjoihin. On aika surullista, jos näin, sillä eihän maailmaa voi ymmärtää, jollei ymmärrä suuria kokonaisuuksia.
Uskon, että kokonaiset tarinat ovat jollain tavalla tärkeitä ihmisen psyykelle, koska niitä on aina ollut: myytit, kansansadut, raamatun tarinat ja muut luomiskertomukset ovat olleet olemassa pitkään. Uskon, että tarvitsemme kunnollista syventymistä kirjoihin. Parhaimmillaan kirjaa lukiessa tapahtuu sama kuin lapsena leikkiessä: siirtyy toiseen maailmaan ja kaikki ympärillä unohtuu, aikakin menettää merkityksensä. Uskon, että lukeminen parantaa keskittymiskykyä.
Kun kirjailijan asemasta keskusteltiin netissä Helsingin Sanomien artikkelin tiimoilta, jostain tietysti ilmestyivät ne tyypit, jotka jaksavat narista joka paikassa siitä, että kirjailijat saavat apurahoja. Hohhoijaa! Arvaatkaapa mitä, kirjallisuuden vihaajat? Minä en voi käsittää sitä, että kilpa-urheilua tuetaan valtion rahoista. Se on mielestäni turhaa, mutta ymmärrän, että se on joillekin tärkeää, enkä siksi riehu ympäri nettiä haukkumassa huippu-urheilijoita. Ihmiset kun sattuvat pitämään erilaisia asioita tärkeinä.
Viimeviikkoinen Kirjailijaliiton tapahtuma sekä Helsingin Sanomien artikkelin inspiroima keskustelu saivat aikaan muutoksen päässäni. Olen aina hävennyt sitä, että kirjoitan. Harrastelijana en ollut koskaan yksi niistä, jotka julistavat olevansa tulevia neroja. En kertonut harrastuksesta edes äidille, vaikka jotain hän taisi arvata, koska sain kopioida (maksua vastaan) tarinoitani äidin työpaikalla. Vasta viimeisen vuoden sisään olen alkanut ilmoittaa, että ammattini on ”kirjailija, toimittaja”, ei ”toimittaja, kirjailija”. Kerran, noin viisi teosta julkaistuani, olin lähdössä kustantajan kekkereille ja valitin ent. aviomiehelleni, että minua pelottaa, koska ”siellä on niitä kirjailijoita”. Hän katsoi minua vähän oudosti ja huomautti, että ”sä olet itsekin niitä kirjailijoita”. Miten totta!
Olen aina ajatellut, että on oikeasti tärkeitä ammatteja, kuten vaikka sairaanhoitajan, ja minä nyt vain olen tällainen kirjailija. No, oikeasti ajattelen ihan eri tavalla ja tajusin sen oikeastaan vasta tänä viikonloppuna. Todellisuudessa olen sitä mieltä, että kirjailija tekee ihan yhtä tärkeää työtä kuin sairaanhoitaja. Molempia tarvitaan. Maailma ilman taidetta olisi todella kurja paikka. En aio enää pyydellä anteeksi, että olen kirjailija. Muuten, jo Juhani Ahon aikaan naristiin apurahoista. Aho kirjoitti apurahalla ”säädyttömän” teoksen Yksin, ja monen mielestä hänen olisi pitänyt maksaa rahat takaisin, kun semmoista törkyä kirjoitti.
Lukiessani Joonas Konstigin kommenttia viikonlopun kirjallisuuskeskusteluun (täällä) tajusin, että myös sitä pitää hävetä, jos sattuu olemaan akateeminen. Miksi ihmeessä? Joillain on akateeminen koulutus ja toisilla ei, miksi kumpienkaan pitäisi tuntea asiasta häpeää? ”Koulutetuissa piireissä on ylimielisyyttä”, Konstig kirjoittaa. Kiitos yleistyksestä. Minulla oletus ylimielisyydestä on johtanut nimenomaan siihen, että olen hävennyt sekä koulutustani että ammattiani. ”Jos otetaan sata satunnaista nykykirjailijaa ja sata nykysuomalaista, väitän, että näiden välillä on huomattava arvojuopa. Tästä seuraa, että lukija yhä useammin ei löydä itseään, elämänkatsomustaan ja elämänkokemustaan romaaneista”, Konstig jatkaa. Olisipa kiva kuulla, perustuuko tämä ehkä johonkin tutkimukseen suomalaislukijoiden piirissä?
En millään pysty tunnistamaan Konstigin kirjoituksesta itseäni tai kollegoitani. Minun on suorastaan vaikea keksiä suomalaisista nykykirjailijoista ketään ylimielistä, akateemisuudella kikkailevaa kirjoittajaa, joka uskoisi, että kaikki mitä kirjailija suoltaa, on hyvää. Tuntuu, että Konstigin kuvaama asetelma istuisi paremmin 1980-luvun kirjallisuusmaailmaan, jolloin kyllä oli ylimielisyyttä, kikkailua ja uskoa taiteilijan ylivertaisuuteen.
Siitä olen Konstigin kanssa samaa mieltä, että aina on hyvä kääntää katse itseensä ja miettiä, miten omaa tuotantoa voisi parantaa. Koska uskon, että keskittymiskyky huonontuu netin myötä, olen viime vuosina lukenut paljon yhdysvaltalaisia bestsellerienkirjoitusoppaita. Se ei tarkoita, että osaisin kirjoittaa bestsellerin. Olen vain halunnut perehtyä siihen, mitä opaskirjat sanovat esimerkiksi juonesta. Uskon, että vaikka haluaisi kirjoittaa syvällisiä, taiteellisia teoksia, vetävä juonirakenne ei ole haitaksi. Olen aina pitänyt juonen rakentamista heikkona kohtanani ja olen yrittänyt opiskella paremmaksi. Kävin esimerkiksi kaksi elokuvakäsikirjoittamisen kurssia Taideteollisen korkeakoulun avoimissa opinnoissa (tosi hyviä – mukaan pääsi ainakin tuolloin ilmoittautumisjärjestyksessä).
Tästä lähin en aio häpeillä omaa ammattiani. Kaunokirjallisuus on tärkeää!
(Kuvat Emännän tietokirjasta, WSOY 1935)
Kommentit (4)
Minun on vaikea uskoa, että lukeminen olisi vähentynyt. Minä luen päivittäin kaunokirjallisuutta, mieheni lukee myös päivittäin, mutta enemmän elämänkertoja tms., ei niinkään kaunokirjallisuutta. 6-vuotiaamme on vielä Aku Ankka -vaiheessa (oppi tosin lukemaan jo 4-vuotiaana), ja 9-vuotias on nyt vuoden ajan ahminut kaunokirjoja, parhaimmillaan saattaa lukea neljä kirjaa viikonlopussa; paksuimmissa Harry Pottereissa saattoi mennä jopa viisi päivää, kun piti käydä välillä koulussakin. 😉 Toisaalta meidän perhe lainaa kaikki kirjat kirjastosta, eli siinä mielessä emme kasvata kirjojen myyntilukuja.
Juuri tänään mietin samaa, miksi ns. taiteen alan ammatteja ei pidetä “oikeina” ammatteina. Itse olen musiikin ammattilainen, kaksi sen alan ammattitutkintoa suorittanut, ja viimeksi tänään näin punaista, kun blogissani kommentoitiin minun “harrastavan” musiikkia. Vaikka minulla on periaate, etten soita tai laula ainoatakaan säveltä, jollei siitä makseta. 😉 Mutta monien mielestä henkisiä nautintoja tuottavat ammattilaiset myös itse elävät pelkällä hengellä…
Olen jäänyt blogiisi koukkuun, kiitos hyvistä kirjoituksistasi!
Varmaan se johtuu ainakin osittain kutsumusammattiajattelusta. Kun kerran työ on kutsumus, ei tarvitse maksaa.