Kirjoja kirppikseltä ja roskiksesta
Murrosiän lempikirja
Viimeisimmässä kirjallisuuskeskustelussa (ks. edellinen päivitys) moni on tuonut esiin sen, että hyvä ja kiinnostava kirjakin voi jäädä huomiotta ja unohtua. Yleinen käsitys suomalaisesta nykykirjallisuudesta perustuu paljolti median luomaan kuvaan, media taas valikoi tarkkaan, mitkä teokset ja tekijät saavat huomiota, eikä kyse aina ole taiteellisista ansioista tai osuvuudesta. Ennen mediaa valintoja tekevät tietenkin kustantajat. Toisaalta kirjoja ilmestyy nykyään niin paljon, etteivät ne kaikki voi mitenkään tulla isosti huomatuiksi. Täytyy vain toivoa, että lukijat löytäisivät itselleen sopivat teokset!
Ajauduin miettimään omaa lukemista. Toisaalla joku kirjoitti, miten vaikealta tuntuu tarttua hypetettyyn teokseen. Tunnistan tunteen. Saatan lukea hype-kirjan joko ennen kohun syntymistä tai vuosia sen jälkeen, mutten koskaan touhotuksen ollessa kuumimmillaan. Lieneekö jotain lapsellista kapinahenkeä vai mitä – minulle ei kukaan tule kertomaan, mitä pitää lukea!
Nykyään imago on kaikki, tavallisetkin ihmiset luovat itsestään tavallaan brändiä blogeissa ja somessa. Aloin miettiä, kaunistelevatko lukijat harrastuneisuuttaan? Mietin välillä, pitäisikö jättää kirjoittamatta tänne jostain lukemastani kirjasta, koska en vaikuta fiksulta. Satun rakastamaan roskalava- ja kirppiskirjoja, kirjavaraston aarteita ja unohdettuja romaaneja, mutta en jaksa innostua uusimmasta nobelistista.
Jo lapsena ja nuorena valitsin lukemiseni ehkä vähän omituisesti. Luin toki kaikki samat lapsietsiväkirjat kuin muut, luin jopa kaikki mahdolliset hevossarjat, vaikken ratsastanut! Mutta luin myös kaikki mummini ja äitipuoleni vanhat nuortenkirjat. Vanhimmat taisivat olla 1930-luvulta. Luin paljon isovanhempieni kirjahyllystä, esimerkiksi Goethea, vanhan Dorian Gray –käännöksen ja jopa Koskenniemen runoja, Saima Harmajasta puhumattakaan. Mökiltä löysin George Elliottin teoksia.
Minua epäilyttää aina, kun joku kirjailija menee pois muodista. Sen takia minulla on meneillään oma “kuivat saksalaiset sedät” -opintokokonaisuus, joka sai alkunsa siitä, että kirppikset notkuvat Heinrich Böllin kirjoja. Unohdetuista kirjoista löytyy tietenkin todella hyviä naisten kirjoittamia teoksia, koska naisen kokemuspiiriä ei ole osattu arvostaa. Välillä tulee tunnontuskat sen takia, etten lue enemmän sellaisia kirjoja, jotka on jossain kaanonissa julistettu mestariteoksiksi.
Penguin Booksin uusintapainos vuodelta 2014
Mökillä on tallella lapsuuteni ja nuoruuteni lempikirjoja, kuten yläkuvassa näkyvä D’Arcy Nilandin romaani Kulkuri ja olkihattuinen tyttö (The Shiralee, suom. Maija-Liisa Virtanen, WSOY, 1956). En edes muista, mistä kirja sattui käsiini, mutta luin sen useita kertoja. Romaani kertoo kulkuri-isästä, joka kaappaa pikku tyttärensä Busterin mukaansa kiertämään Australiaa. Yläasteiässä rakastin myös Jack Londonin romaaneja. Kulkurin tarina kertoo samanlaisesta maailmasta. Olen lukenut kasapäin Londonia ja Jules Verneä, mutten esimerkiksi lainkaan Günther Grassin romaaneja. Toisaalta olen ajatellut, että voisin alkaa lukea John Updiken 1960-luvun tuotantoa, koska Updike ei taida olla lainkaan muodissa.
Onneksi nykyään on netti. Kulkuri ja olkihattuinen tyttö on kuulemma australialaisen kirjallisuuden klassikko.