Kirpputorikriisi

Eräänä sunnuntaina minun piti odotella ystävää Hietaniemessä, joten pistäydyin kirppiksellä. Teini-iässä Hietsun kirppis oli parasta mitä tiesin. En muista aloittiko se silloin vai vilkastuiko toiminta, mutta viikonloppuisin tori kuhisi väkeä ja sieltä saattoi tehdä ihania löytöjä. Mummelit möivät vintage-aarteitaan, kotimainen retrodesign ei ollut hinnoissaan ja 60-luvun vaatteet maksoivat usein markan kappale – myös Marimekko. Onneksi äitinikin tykkäsi käydä Hietsussa niin että sain autokyydin kotiin, saalis oli nimittäin melkoinen, ihan joka kerta.

Nyt en oikein päässyt kirppisfiilikseen. Aurinko paistoi ja ihmisiä oli paljon, mutta koko touhu tuntui minusta turhalta. On tietysti hienoa, että kierrätys on muotia ja myyjät näkevät sen vaivan, että raahaavat tavaransa torille, mutta huomasin, ettei minua oikein kiinnostanut mikään. Konmarin myötä olen havainnut entistä selkeämmin, etten tarvitse mitään, mutta toisaalta kirppiksen tarjontakin jätti toivomisen varaa. Kaikilla Suomen torikirppiksillä tuntuu olevan pilvin pimein Arabiaa ja Marimekkoa. Ne ovat nykyään niin suosittuja, etteivät ne kiinnosta minua. Enkä oikein tajua, miksi esimerkiksi Arabia on niin kallista, vaikka sitä on myynnissä mielettömän paljon.

Kuva Mauerparkin kirpputorilta Berliinistä. Ostin valokuvia.

Kävin koko torin läpi, olisin nimittäin ostanut teinilleni vaatteita – jos niitä olisi ollut. Tuntui, että 90 prosenttia myytävistä vaatteista oli naisten ja loput lasten. Miehille ei ollut juuri mitään. Saman näkee Facebook-kirppiksillä. Minusta on jo pitempään tuntunut, että maailma hukkuu vaatteisiin, mutta viime aikoina on alkanut tuntua, että se hukkuu nimenomaan naisten vaatteisiin. Pidän todennäköisenä, että valtaosa miehistä käyttää vaatteensa loppuun, eikä viskele niitä menemään vaihtelunhalun takia.

Rakastan vaatteita, mutten ole koskaan omistanut niitä paljon, paitsi silloin teininä, kun kaikki kaapit pursuilivat markan vintage-vaatteita. Silti Konmari-projekti on saanut karsimaan vaatteita entisestään. Olen lopullisesti tajunnut, etten tarvitse paljon vaatteita, koska olen enimmäkseen omassa seurassani. Viime aikoina olen keskittynyt ompelemaan lämpimiä, pehmeitä vaatteita, sellaisia, joissa kehtaan mennä ratikkaan ja kohdata kollegan Villa Kiven keittiössä. Olen tehnyt plyysi- ja collegetunikoita.

Naistenvaatteiden paljous torilla ahdisti. Useimmat tuntemani naiset suhtautuvat vaatteisiin häpeänsekaisesti: mä tiedän, että henkkamaukalla ei saisi käydä, mutta… En voi vain heittää näitä toppikasoja roskiin, vaikka ne poltettaisiin… Ikinä ei ole mitään päällepantavaa, vaikka kaappien ovet eivät mene kiinni. Ehkä elämä olikin helpompaa silloin, kun vaatteet olivat arvokkaita. Oli muutama talvileninki, joiden ilmettä muunneltiin irtokauluksilla, manseteilla, vöillä ja villatakeilla.

Kun lähdin torilta, mieleeni tuli kauhea ajatus: pidänkö enää edes kirpputoreista? Olen harrastanut kirppiksiä viimeiset 30 vuotta, miksi menisin, jos en oikeasti tarvitse mitään?

Kriisin paikka.