Kivijalkapuoti tuhon tiellä
Viisas isäpuoleni halusi keskustella kanssani taannoin kivijalkakaupoista. Millainen yritys menestyy kivijalkakauppana, mihin niitä tarvitaan ja miten paikallispalveluita voisi pitää elossa? Näkemyksiä täällä. Moni on esittänyt näkemyksen, että kivijalkakauppoja ei voida pitää väkisin pystyssä, jos niissä myydään sellaista, mitä kukaan ei halua. Parikin Helsingin keskustassa toiminutta eettistä ekokauppaa levitti avunpyyntöjä Facebookissa ennen lopettamistaan, mutta tarjolla olleet ekologiset tuotteet olivat liian erikoisia makuuni ja kuten moni muukin, en kokenut mielekkääksi ostaa tuotteita, joita en halua, vain siksi että keskustassa olisi pikkuliikkeitä.
Uudessa Imagessa (4/2015) on Juha Itkosen erinomainen artikkeli aiheesta. Enää eivät kituuta vain kivijalkakaupat, vaan myös suuret liikkeet: Anttilat, Kesko ja Stockmann. Nettikaupan myötä raha virtaa Suomesta ulkomaille. Tunsin syyllisyyden pistoksen lukiessani artikkelia, sillä tilaan netistä kaiken minkä voin, mieluiten ulkomailta. Inhoan kaupoissa käymistä, mutta suomalaiset nettikaupat ovat liian hitaita (poikkeuksena voimistelurenkaat.fi, joka oli valoa nopeampi). Paketit tulevat Japanista, Kiinasta ja Koreasta nopeammin kuin kotimaisesta nettikaupasta.
Kalliossa, Sörkassa ja Hakaniemessä käyn mieluusti, koska siellä tulee yllättäviä juttuja vastaan, kaikki ei ole samaa veromodaa ja lindexiä. Suosin Kaisaniemen metroaseman etnistä ruokakauppaa vain siksi, että kuopuksen ollessa 5-vuotias ystävällinen kauppias hauskutti tätä niin että sain ihmetellä tarjontaa rauhassa. Kallion liikkeissä tuntee olevansa tervetullut, monissa keskustan liikkeissä saa tuntea itsensä likatahraksi. Kun etsin sohvaa, kävin useassa keskustan huonekaluliikkeessä, joissa minuun suhtauduttiin kuin kadulta lentäneeseen roskaan. Myyjien huomiosta oli turha uneksia. Lopulta päädyin Ikeaan, jossa on iloiset nuoret myyjät, eikä kenenkään tarvitse tuntea itseään liian köyhän näköiseksi.
Itkosen artikkelia lukiessa podin myös tunnontuskia sen takia, että karsastan tavaraa. Kultasepänliikkeen pitäjä kertoo jutussa, että nykyään ostetaan lahjaksi iTunes-lahjakortteja korujen sijaan. Ostovoimaakaan ei ole kuten ennen. Kauppakeskukset vievät asiakkaita, koska voivat olla auki myös sunnuntaisin. Tämän takia ilostuin, kun luin Kivijalkakauppa kotiin -projektista. Toivottavasti idea ottaa tulta.
Pikkuliike mainostaa volyymillä
Tampereella on paraikaa menossa Kaupunkitutkimuksen päivät, teemalla Kaupunki näyttämönä. Itkosen artikkelista tulee sellainen vaikutelma, että moni suomalainen pikkukaupunki on pian tyhjä näyttämö. Keskustojen autioituminen on surullinen ilmiö. Entä kun matkailija saapuu suomalaiseen pikkukaupunkiin, jonka keskustassa ei enää ole palveluita, koska kauppakeskukset ja megamarketit ovat imeneet ne kaupungin laitamille? Usein autottomalla ei ole megamerketteihin asiaa. Maaseudulla ajaessa tuntuu ahdistavalta, että Prismojen ja Citymarketien pylväät ovat korkeampia kuin kirkontornit. Ennen vanhaan matkailija tiesi lähestyvänsä kylää, kun kirkontorni erottui latvojen yllä. Nyt metsästä kohoaa marketin valopylväs.
Imagen artikkelissa asiantuntija sanoo suoraan sen, minkä jokainen nettishoppailija on tiennyt jo vuosia: Suomi on nettikaupan takapajula.
Esimerkkinä kivasta kivijalkapuodista voisi mainita kotini lähistöllä toimivan liikkeen Plume Story. Kaupasta saa erilaista tavaraa kuin kauppakeskuksista ja palvelu on erinomaista. Kassalta saa karamellejä, joten lapset tietysti haluavat poiketa liikkeessä tämän tästä ja usein tulee ostettuakin jotain. Ihanien tavaroiden ja hyväntuulisten myyjien ansiosta pistäytyminen liikkeessä tuo hyvän mielen. Ei tarvitse hetkeäkään miettiä, että mitenhän nuo nyt saavat mitään myytyä. Valikoimassa on vähän erilaisia tuotteita kuin muutoin täällä päin, esimerkiksi laadukkaita kankaita pakalta. Niille onkin kuulemma ollut kysyntää. Liike myy myös itse suunniteltuja lastenvaatteita, sekä joitakin vaatteita aikuisillekin.